kaksi vuotta.

"Minun tapani hyvästellä,

on olla tässä hetken verran.

Sinut sänkyysi peitellä,

syleillä viimeisen kerran."

5.10.2014 kirjoitin nuo sanat paperille ja salaiseen blogiini, olin tullut siihen päätökseen, että nyt on mun aikani mennä. Kumosin pillerit kurkusta alas - melkein 20 000 milligrammaa - ja lähdin ajamaan laitokseen. Ajattelin, että menen nukkumaan. Tietäen, että mä en enää herää siitä. Laitokseen oltiin kuitenkin jo soitettu ambulanssi, ja meille kotiin toinen. Silloin lähdettiin aika nopeasti sairaalalle, ja omaohjaaja tuli omalla autollaan perässä. Mä itkin sen koko matkan, toivoin että sinne lähdettiin liian myöhään. Ensin laitettiin tippa, ja mulle juotettiin lääkehiilet. Revin sitä tippaa kuitenkin pois, jolloin kolme sairaanhoitajaa, vartija(?) ja lääkäri tulivat omaohjaajani avuksi ja jouduin kiinnipitoon. Mä muistan vaan sen, että mä huusin että ne päästäis mut irti, ja sitten multa ilmeisesti lähti taju. Keskellä yötä sitten heräsin siihen, että olin lepareissa, ja taisin itkeä sen koko yön. Oksentelin, koska oli niin huono olo ja tuntui että mä kuolen siihen paikkaan. Aamulla lähdettiin keskussairaalaan teho-osastolle, jossa olin melkein kaksi päivää. Ja sieltä nuorisopsykiatrian akuuttiosastolle, jossa olin kaksi viikkoa. 

Tosta kaikesta on jo kaksi vuotta aikaa, ja mä oon oikeasti mennyt niin paljon eteenpäin. Ne sairaanhoitajan sanat tulee välillä vieläkin mun päähän. "Jos oisit ottanu viis pilleriä enemmän, niin sairaalaan ois ollu liian pitkä matka". Välillä mä muistan sen, kun mä huusin kuinka paljon muhun sattui kiinnipidossa. Kuinka ahdistavaa oli, kun sairaanhoitajat riisui mun omat vaatteet ja vaihdettiin sairaalavaatteet tilalle. Mutta silti mä olen päässyt siitä yli, jatkoin mun elämää. Muistan, kuinka mun ystävät soitti sinne teholle, kysyi onko mulla kaikki hyvin. Tän kahden vuoden aikana mä oon omasta mielestäni kasvanut ihmisenä aivan helvetisti. Oon ollut töissä, aloitin koulun uudestaan tämän vuoden elokuussa. Lopetin lääkityksen ja tunnen taas jotain. Ajoittain tuntuu, että mä elän ihan oikeasti. Lähinnä silloin, kun olen mun rakastamieni ihmisten kanssa. Viime lääkärinajalla todettiin, että mä olen virallisesti parantunut. Ja se valoi muhun ihan helvetisti uskoa, että mä tuun pärjäämään tässä elämässä.

Jäi mulle menneisyydestä aika isot arvet. En usko, että koskaan pystyn työskennellä lyhythihaisessa paidassa, en usko että mä koskaan unohdan sitä mitä joskus on tapahtunut. Ajoittain tuntuu, että olis vaan helpompi luovuttaa, mutta mä en enää halua olla niin heikko. Mä en enää koskaan haluu ajatella, että nyt pitää luovuttaa. Mä tajusin, että kyllä tällä elämällä on mulle vielä annettavaa. 

yksinäisyys on vaarallisempaa ku ylipaino

Itseäni lähellä on puhua itsetunnosta, sillä itse oon sen kanssa ollut niin pohjamudissa (ja saatan olla vieläkin?), että haluan niin kovasti rohkaista kaikkia olemaan sellaisia kuin on. Ensinnäkin, itse tiedostan, vaikken välttämättä haluais tiedostaa, että olen plus-kokoinen. En ehkä pahasti, mutta olen kuitenkin. Vatsapalikat, jalkalihakset tai solisluut eivät näy, vaan kaikinpuolin näytän siltä, että ruoka - ja eritoten suklaa - maistuu. Mulla ei ole pitkät ruskeat hiukset tai isot silmät enkä todellakaan osaa meikata. Vaakanumero alkaa mielestäni väärällä numerolla, ja vaatekoko on kaksi kokoa liian iso. Mutta kun mä voin tässä kropassa niin paljon paremmin, kuin silloin 42 kiloisena - alipainoisena ja syömishäiriöisenä. 

Miks pitää arvostella ihmisiä, jotka on vähän isompikokoisempia kuin muut? Jokainen tietysti tekee sen oman valinnan, että mitä suustaan alas laittaa, kuinka paljon liikkuu ja sitä rataa, mutta eikö jokainen voi olla kaunis, vaikka olisikin pluskokoinen. Itse en pidä itseäni millään tapaa viehättävänä, tai kauniina, mutta poikaystäväni on sitä mieltä, ja se riittää minulle. Toki olisi kiva tykätä siitä, mitä näkee peilissä, mutta en ole siihen vielä oppinut. Mitä väliä sillä on, jos ei jaksa käydä joka päivä salilla tai käydä ylipäätään ollenkaan? Mitä väliä sillä on, jos hemmottelet itseäs joka päivä esimerkiksi suklaapatukalla? Mietitäämpä sitäkin, että myös plus-kokoiset voivat sairastaa esimerkiksi syömishäiriötä, heillä voi olla itsetunto-ongelmia.. Ja silti pahimmillaan joka päivä heille sanotaan siitä, jos he syövät vähän enemmän kuin muut. Jos he herkuttelevat. 

Mielestäni ihminen saa voida hyvin ja olla onnellinen siinä kropassa missä he ovat. Muutoksen voi aina tehdä, mutta olkaa tyytyväisiä itseenne, vaikka se suklaa maistuisikin välillä vähän liikaa! Niin mä ainakin teen. Mielestäni anorektisen laihan tavoittelu ei todellakaan ole yhtään hyvä asia. Elintoiminnot voivat liiallisen laihuuden vuoksi tehdä kuolemaa (kiitos kaveri, kun tämän näin ilmaisit), et jaksa tehdä mitään, se voi muuttua pakkomielteeksi. Onko se luiden näkyminen niin hieno asia? Ei minunkaan mielestä. Omasta mielestäni alle laittamani plus-kokoiset mallit ovat todella kauniita, eikö teidänkin mielestä? 

Olkaa sellaisia, kuin olette ja nauttikaa elämästä <3
Ihanaa alkavaa kevättä kaikille lukijoille <3

meen autotielle makaamaan, eikä kukaan mua huomaa

Peilikuva oksettaa.
En jaksaisi nousta sängystä.

Mä näen mun päässä
menneitä tapahtumia.
Ja ne saa mut
itkemään.
Itkemään sitä,
kuinka oksettava mä olen.

Välillä vaan tuntuu,
että ei mulla oo täällä enää mitään.

Tulevaisuus pelottaa,
ja mä melkein tiedän,
ettei musta oo ikinä mihinkään.

tekee mieli juosta karkuun

Valvon useita öitä putkeen ja nukun pitkälle iltapäivään. Eikä silti meinaa jaksaa nousta sängystä ylös. Oma kroppa hävettää päivästä toiseen, enkä saa aikaiseksi tehdä asialle mitään. Pitäis huolehtia itsestäni, mutta hiukset on päivästä toiseen samalla nutturalla, silmäpussit roikkuvat poskilla, ja vaatteetkin on vain jotain sinne päin. Oonko mä vaan lomalla? Vai oonko mä taas vaan niin stressaantunut, etten vaan jaksa huolehtia itsestäni enää. Kropassa mua oksettaa myös ylimääräiset kilot, pömppövatsa, käsissä roikkuvat allit. Jenkkakahvoista puhumattakaan. Enkä jaksa lähteä urheilemaan, että mä voisin vaikuttaa asiaan. Sä sanot päivästä toiseen, että mä kelpaan, että mä oon hyvä. Mutta kun mä en ole. En vaan osaa rakastaa itseäni, en enää kelpaa. En mä vissiin koskaan oo kelvannukkaan. Ja sä taidat kuiskia mulle taas sanoja viilloista. Niistä kauniista, leveistä syvistä viilloista. En aio lipsua takaisin vanhaan, mutta silti joku siinä houkuttelee. En mä jaksa enää esittää vahvaa, kun en mä sitä ole kuitenkaan. Ja taas mä valvon pitkälle yöhön enkä nuku. 

mä laitoin kaiken likoo

Kun mä katsoin tänään peiliin, mä halusin vaan kääntyä heti pois. Hyi, miten iso. Joka paikassa on pelkkää läskiä. Ihmiset sanoo, että mun pitäis alkaa urheilla, rajottaa suklaan syöntiä. Häiritseekö se jo muita, kun mä olen niin lihava? Vaikka mä kuinka yritän hokea itselleni, että mulla on hyvä olla tässä kropassa, että mä oon oikeasti ihan normaali. Mutta kun mä en enää jaksa uskoa siihen. 

Töissä mun pitää yrittää olla läsnä lasten kanssa, en mä saa ajatella omia asioita työpäivän aikana, ja se käy rankaksi. Miten mä voin olla niille pienille lapsille roolimalli, kun mulla ei ole yhtään hyvä olla itseni kanssa? Collarit ja isot hupparit ovat jokapäiväinen asu, jotta mä en näkisi sitä, kuinka iso, kuinka lihava mä olen. Joissain kuvakulmissa mun kroppa näyttää normaalilta. Joissain kuvissa mä näen, että mä näytän ihan normaalilta. Mutta kun mä katson peiliin, mua vaan oksettaa.

Ulkonäköpaineiden lisäksi työt stressaa, oleminen muiden kanssa stressaa. Mä haluaisin koko ajan olla jonkun kanssa, en halua jäädä yksin. Mutta toisaalta mä haluaisin vaan vajota sängynpohjalle, peiton alle piiloon pahalta maailmalta. Haluaisin jatkaa ratsastusta, koska se oli mulle henkireikä, asia jota ilman mä en voinut olla. Mutta mä en voi. Asiat ja tilanteet muuttuu, mutta en mä varmaan koskaan pääse mun omaa päätä karkuun. Joka päivä mä tappelen mun pääni kanssa, se yrittää hajottaa mua ja mä yritän pitää itseni koossa. Mutta en mä varmaan enää kauaa jaksa.