pelkäänkö eniten mun kuvaa peilissä?

Mussa kaksi naista on

se vahva ja se voimaton

toinen pärjää omillaan

ja se toinen tarvii kantajaa.

Kun mä katson itseäni peilistä, mä tunnen vaan valtavaa itsevihaa. Vaaka näyttää että mä oon lihonut. Taas. Täytin koulusta eropaperit, ja vaikka aamulla alkaisi työt, tuntuu, että jotain puuttuu. Että mä oon taas epäonnistunut jossain. Vaikka lopetin koulun, en mä silti ole jäämässä tyhjän päälle leijumaan, vaan tosiaan meen sinne työkokeiluun. Mutta tän koko päivän mä olen miettinyt, että miten mä voin työskennellä päiväkodissa lasten kanssa, ja näyttää niille esimerkkiä, kun mä vihaan itseäni niin paljon? Kun mä en sisällä voi olla lyhythihaisessa paidassa arpien takia, tai käyttää farkkuja, sillä yhdetkään eivät enää mahdu päälle. Kun mä en saa edes hiuksia kunnolla ponnarille, kun ne ovat niin lyhyet. Kun mä en osaa enää meikata. Ja kun mä tunnen itseni vaan kasaksi epäonnistumisia, kasaksi jotain turhaa, jolla ei ole merkitystä.

Mitä jos ne lapset eivät tykkää musta? Mitä jos ne kyselee, miksi mä näytän niin rumalta? Mitä jos mä rupean itkemään niiden keskellä, kun mä en vaan pysty olemaan itseni kanssa? Mä tiedän, että mun täytyy ainakin parina ensimmäisenä viikkona tehdä helvetisti töitä, että mä selviän jokaikisestä työpäivästä, jokaisesta tunnista ja minuutista. Jotta mä jaksan nähdä kavereita, nauraa ja ehkä tuntea jotain muutakin kuin vihaa, pelkoa, epävarmuutta, tyhjyyttä. Mutta kun koko ajan tuntuu, että mulla ei ole enää merkitystä kenellekään.  Mä yritän parhaani, mutta tuntuu ettei se riitä. Mulle. Kenellekään.

Mä muistan kun te sanotte mulle kuinka iso mä olen. "Taas sä olit niiden isojen jalkojes kanssa mun tiellä", "Annika sä oot niin läski!", "Läski, läski, läski". Kuuntelen kommentteja ja tyhjennän karkkipusseja toisensa perään. En mä oikeasti halua olla näin iso. Mutta silti mä vaan syön ja syön. Ja välillä kun katson itseäni peilistä, mä nään jotain muutakin. Ne pilkottavat reisi- ja pohjelihakset sekä kauniin muotoiset olkapäät. Mä jaksan treenata hyvin, eikä edes väsytä. Mutta silti se on liian vähän. Pitää pystyä parempaan. Pitää laihtua, pitää olla tarpeeksi hyvä. Mutta kun mä en jaksa. 

Pitkään luulin, että mun itsetunto olisi parantunut. Että mun vointi olisi jo kohonnut niin paljon ylöspäin, etten menisi enää pohjalle. Ettei mun varpaat edes hipaisis pohjaa. Vaikka en satuta hirveemmin itseäni enää, paitsi hakkaamalla rystysiä seinään, tai johonkin ihan mihin vaan, mikä sattuu, tuntuu silti toivottomalta, että tunnen taas näitä samoja tunteita, kuin noin vuosi sitten. Ei, mulla ei ole mitään halua kuolla enää, mutta mä vaan toivoisin, että mä osaisin tykätä itsestäni edes vähän. Ei mulla oo enään harhojakaan, vaikka lääkkeitä ei juurikaan enää ole. Mutta silti mä en tykkää itsestäni, mä vihaan itseäni niin paljon. Koska enhän mä osaa meikata, enhän ole painoindeksin mukaan ali- tai edes normaalipainoinen, en saa mahdutettua farkkuja jalkaani, en omista pitkiä hiuksia tai kauniita kasvoja, en käy koulua, enkä yhtään mitään. Mutta silti, mä olen mä, enkä mä oo muuksi muuttumassa. Vaikka mä nyt vihaan itseäni, mä aion taistella takaisin siihen hyvään oloon. Nyt tarvin vaan vähän enemmän aikaa ajatuksille.