Valvon useita öitä putkeen ja nukun pitkälle iltapäivään. Eikä silti meinaa jaksaa nousta sängystä ylös. Oma kroppa hävettää päivästä toiseen, enkä saa aikaiseksi tehdä asialle mitään. Pitäis huolehtia itsestäni, mutta hiukset on päivästä toiseen samalla nutturalla, silmäpussit roikkuvat poskilla, ja vaatteetkin on vain jotain sinne päin. Oonko mä vaan lomalla? Vai oonko mä taas vaan niin stressaantunut, etten vaan jaksa huolehtia itsestäni enää. Kropassa mua oksettaa myös ylimääräiset kilot, pömppövatsa, käsissä roikkuvat allit. Jenkkakahvoista puhumattakaan. Enkä jaksa lähteä urheilemaan, että mä voisin vaikuttaa asiaan. Sä sanot päivästä toiseen, että mä kelpaan, että mä oon hyvä. Mutta kun mä en ole. En vaan osaa rakastaa itseäni, en enää kelpaa. En mä vissiin koskaan oo kelvannukkaan. Ja sä taidat kuiskia mulle taas sanoja viilloista. Niistä kauniista, leveistä syvistä viilloista. En aio lipsua takaisin vanhaan, mutta silti joku siinä houkuttelee. En mä jaksa enää esittää vahvaa, kun en mä sitä ole kuitenkaan. Ja taas mä valvon pitkälle yöhön enkä nuku.
