tekee mieli juosta karkuun

Valvon useita öitä putkeen ja nukun pitkälle iltapäivään. Eikä silti meinaa jaksaa nousta sängystä ylös. Oma kroppa hävettää päivästä toiseen, enkä saa aikaiseksi tehdä asialle mitään. Pitäis huolehtia itsestäni, mutta hiukset on päivästä toiseen samalla nutturalla, silmäpussit roikkuvat poskilla, ja vaatteetkin on vain jotain sinne päin. Oonko mä vaan lomalla? Vai oonko mä taas vaan niin stressaantunut, etten vaan jaksa huolehtia itsestäni enää. Kropassa mua oksettaa myös ylimääräiset kilot, pömppövatsa, käsissä roikkuvat allit. Jenkkakahvoista puhumattakaan. Enkä jaksa lähteä urheilemaan, että mä voisin vaikuttaa asiaan. Sä sanot päivästä toiseen, että mä kelpaan, että mä oon hyvä. Mutta kun mä en ole. En vaan osaa rakastaa itseäni, en enää kelpaa. En mä vissiin koskaan oo kelvannukkaan. Ja sä taidat kuiskia mulle taas sanoja viilloista. Niistä kauniista, leveistä syvistä viilloista. En aio lipsua takaisin vanhaan, mutta silti joku siinä houkuttelee. En mä jaksa enää esittää vahvaa, kun en mä sitä ole kuitenkaan. Ja taas mä valvon pitkälle yöhön enkä nuku. 

mä laitoin kaiken likoo

Kun mä katsoin tänään peiliin, mä halusin vaan kääntyä heti pois. Hyi, miten iso. Joka paikassa on pelkkää läskiä. Ihmiset sanoo, että mun pitäis alkaa urheilla, rajottaa suklaan syöntiä. Häiritseekö se jo muita, kun mä olen niin lihava? Vaikka mä kuinka yritän hokea itselleni, että mulla on hyvä olla tässä kropassa, että mä oon oikeasti ihan normaali. Mutta kun mä en enää jaksa uskoa siihen. 

Töissä mun pitää yrittää olla läsnä lasten kanssa, en mä saa ajatella omia asioita työpäivän aikana, ja se käy rankaksi. Miten mä voin olla niille pienille lapsille roolimalli, kun mulla ei ole yhtään hyvä olla itseni kanssa? Collarit ja isot hupparit ovat jokapäiväinen asu, jotta mä en näkisi sitä, kuinka iso, kuinka lihava mä olen. Joissain kuvakulmissa mun kroppa näyttää normaalilta. Joissain kuvissa mä näen, että mä näytän ihan normaalilta. Mutta kun mä katson peiliin, mua vaan oksettaa.

Ulkonäköpaineiden lisäksi työt stressaa, oleminen muiden kanssa stressaa. Mä haluaisin koko ajan olla jonkun kanssa, en halua jäädä yksin. Mutta toisaalta mä haluaisin vaan vajota sängynpohjalle, peiton alle piiloon pahalta maailmalta. Haluaisin jatkaa ratsastusta, koska se oli mulle henkireikä, asia jota ilman mä en voinut olla. Mutta mä en voi. Asiat ja tilanteet muuttuu, mutta en mä varmaan koskaan pääse mun omaa päätä karkuun. Joka päivä mä tappelen mun pääni kanssa, se yrittää hajottaa mua ja mä yritän pitää itseni koossa. Mutta en mä varmaan enää kauaa jaksa.

kiitos ja hei maailman hienoin poni ♥

13.05.2015 - 05.11.2015

Kiitos näistä kuukausista,
rakastan sua ♥

Toivon, että joku päivä
sä vielä kävelet mun elämääni takaisin.

pelkäänkö eniten mun kuvaa peilissä?

Mussa kaksi naista on

se vahva ja se voimaton

toinen pärjää omillaan

ja se toinen tarvii kantajaa.

Kun mä katson itseäni peilistä, mä tunnen vaan valtavaa itsevihaa. Vaaka näyttää että mä oon lihonut. Taas. Täytin koulusta eropaperit, ja vaikka aamulla alkaisi työt, tuntuu, että jotain puuttuu. Että mä oon taas epäonnistunut jossain. Vaikka lopetin koulun, en mä silti ole jäämässä tyhjän päälle leijumaan, vaan tosiaan meen sinne työkokeiluun. Mutta tän koko päivän mä olen miettinyt, että miten mä voin työskennellä päiväkodissa lasten kanssa, ja näyttää niille esimerkkiä, kun mä vihaan itseäni niin paljon? Kun mä en sisällä voi olla lyhythihaisessa paidassa arpien takia, tai käyttää farkkuja, sillä yhdetkään eivät enää mahdu päälle. Kun mä en saa edes hiuksia kunnolla ponnarille, kun ne ovat niin lyhyet. Kun mä en osaa enää meikata. Ja kun mä tunnen itseni vaan kasaksi epäonnistumisia, kasaksi jotain turhaa, jolla ei ole merkitystä.

Mitä jos ne lapset eivät tykkää musta? Mitä jos ne kyselee, miksi mä näytän niin rumalta? Mitä jos mä rupean itkemään niiden keskellä, kun mä en vaan pysty olemaan itseni kanssa? Mä tiedän, että mun täytyy ainakin parina ensimmäisenä viikkona tehdä helvetisti töitä, että mä selviän jokaikisestä työpäivästä, jokaisesta tunnista ja minuutista. Jotta mä jaksan nähdä kavereita, nauraa ja ehkä tuntea jotain muutakin kuin vihaa, pelkoa, epävarmuutta, tyhjyyttä. Mutta kun koko ajan tuntuu, että mulla ei ole enää merkitystä kenellekään.  Mä yritän parhaani, mutta tuntuu ettei se riitä. Mulle. Kenellekään.

Mä muistan kun te sanotte mulle kuinka iso mä olen. "Taas sä olit niiden isojen jalkojes kanssa mun tiellä", "Annika sä oot niin läski!", "Läski, läski, läski". Kuuntelen kommentteja ja tyhjennän karkkipusseja toisensa perään. En mä oikeasti halua olla näin iso. Mutta silti mä vaan syön ja syön. Ja välillä kun katson itseäni peilistä, mä nään jotain muutakin. Ne pilkottavat reisi- ja pohjelihakset sekä kauniin muotoiset olkapäät. Mä jaksan treenata hyvin, eikä edes väsytä. Mutta silti se on liian vähän. Pitää pystyä parempaan. Pitää laihtua, pitää olla tarpeeksi hyvä. Mutta kun mä en jaksa. 

Pitkään luulin, että mun itsetunto olisi parantunut. Että mun vointi olisi jo kohonnut niin paljon ylöspäin, etten menisi enää pohjalle. Ettei mun varpaat edes hipaisis pohjaa. Vaikka en satuta hirveemmin itseäni enää, paitsi hakkaamalla rystysiä seinään, tai johonkin ihan mihin vaan, mikä sattuu, tuntuu silti toivottomalta, että tunnen taas näitä samoja tunteita, kuin noin vuosi sitten. Ei, mulla ei ole mitään halua kuolla enää, mutta mä vaan toivoisin, että mä osaisin tykätä itsestäni edes vähän. Ei mulla oo enään harhojakaan, vaikka lääkkeitä ei juurikaan enää ole. Mutta silti mä en tykkää itsestäni, mä vihaan itseäni niin paljon. Koska enhän mä osaa meikata, enhän ole painoindeksin mukaan ali- tai edes normaalipainoinen, en saa mahdutettua farkkuja jalkaani, en omista pitkiä hiuksia tai kauniita kasvoja, en käy koulua, enkä yhtään mitään. Mutta silti, mä olen mä, enkä mä oo muuksi muuttumassa. Vaikka mä nyt vihaan itseäni, mä aion taistella takaisin siihen hyvään oloon. Nyt tarvin vaan vähän enemmän aikaa ajatuksille.

"ei oo järkee jatkaa elämää"

Ehkä pari, kolme päivää on menny tosi huonosti. Harhoja, viiltelyä, feikkihymyä, ahmimista, itkua, pettymystä. Mä en oo oikeestaan kelleen kertonu mun viiltelystä. Viimeisin kerta taitaa olla joskus tammikuussa. Oikeasti viime lauantaina, viimeks tänään aamulla suihkussa. Enkä oo kertonu muustakaan pahasta olosta. Oon vaan hymyilly. Sen oon huomannu että mun kipukynnys on paljon alhaisempi, en mä enää viillä syvään. Muutama säälittävä yritys ja kymmenittäin pintanaarmuja. Mieliala menee vaan koko ajan alemmas, mä en halua katsoa peiliin koska vihaan itseäni niin paljon. Kun mä katson haavaisia käsivarsia, mä tunnen vaan pettymystä. Mikset sä vitun paska voi viiltää syvemmältä? Ihmettelen itsekkin että miten eri tavalla mä tunnen kipua nyt kuin esimerkiks puol vuotta sitten. No, fiksu osa musta tajuaa sen, että tälläsestähän se viimekski lähti. Ensin paljon pintanaarmuja, sit pari syvempää. Ja syvenee aina vaan.

Mä oon ollu töissä, laitoksessa, kotona. Ja harhoja kaikkialla. Ei koko ajan, mutta ihan yllättäen ja paljon. Ja pitkään. Muutama hetki on täysin pimennossa. Mitä tapahtui? Mä en nää itteeni mitenkään päin hyvänä. Huono huono huono. Ei mun kuuluisi olla ees olemassa. Sairas osa musta haluu kiskoa mut hautaan. Mut silti jossain syvällä mun mielessä mä tiiän että haluun selvitä. Se on vaan välil niin vaikeeta. Ja täl hetkellä en usko siihen ollenkaan. Mä oon vaan kasa virheitä. Liian iso, vääränväriset hiukset, rumat kasvot, huono huono huono. Sana kertautuu moneen kertaan ja mun pää meinaa hajota. Illalla ennen nukkumaanmenoa mä toivon etten heräis enää uuteen huomiseen. Öisin heräilen painajaisiin.

Ollaanko nyt menossa kovaa vauhtia viime syksyyn?
Mä toivon oikeasti ettei.

mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua

Nyt ei mene hyvin. Sen huomasin jo pari viikkoa sitten. Luulin että tämä vuosi tois mulle vihdoin sen parantumisen, ja hetken se näyttiin siltä että kyllä tää tästä taas lähtee. Ja sit yhtäkkiä pohja petti mun jalkojen alta ja pohjakosketusta otetaan jälleen. En yksinkertaisesti jaksa huolehtia ulkonäöstä, suihkussa käyminen käy voimille, joka ilta itkettää, aamuisin väsyttää liikaa, mä ahmin, autojen ajaessa ohi mietin vaan, että yksi askel. Ja se olis ohi. Kieriskelen täl hetkellä itsevihassa. Mä en ole hyvä. Ruma, läski, huono. Tänäänkin oon lyönyt itseäni ja saanut muutaman hassun mustelman aikaan. Eikä tunnu missään. Pitää olla lisää, enemmän. Kuntoutuskodissa mä purin sheiverin ja itkin huoneen lattialla pitkään. Mä löin muutaman kerran seinää mutta lopetin sen. Mietin yliannostusta. Ei kuitenkaan itsemurhamielessä, vaan pään sekoittamismielessä. Mä haluun pakoon todellisuutta. Harhoja on ollu nyt puolentoista viikon ajan vähintään joka toinen päivä. Ja joka ilta mä löydän itseni itkemästä omasta sängystä peiton alla. Miks mä en vaan voi tykätä itsestäni? Miks mä en voi olla terve ja onnellinen?

nuorisopsykiatrian akuuttiosasto 07.10 - 20.10.2014

Kun otin yliannostuksen 05.10.2014, jouduin ensiavun ja teho-osaston kautta nuorisopsykiatrian akuuttiosastolle 8. Ensimmäiset päivät meni lähinnä rauhoittavien avulla, ja muistikuvat kokonaisuudessaan tuosta ajasta on hyvin sumeita. Mitä missä milloin? Nyt kun mä kokonaisuudessaan voin jo vähän paremmin, musta tuntuu hyvältä että voin käydä sen kokemuksen vielä kerran läpi, ja kirjoittaa siitä. Mä laitan tähän myös päiväkirjamerkintöjä. Joten jos tuntuu liian pahalta, jätä tämä postaus suosiolla väliin!

07.10.2014 Lepositeet, kiinnipito, diapam. Itkua, lisää diapamia. Toivoa paremmasta huomisesta. Lupauksia. Halua elää. Mä en oikein muista parin viime päivän tapahtumia. Kaikki tuntuu niin hämärältä. Usvaiselta. Sä olet vieläkin mun päässä, mä haluan sut pois. Älä hajota mua enää lisää. Mulla on käsissä ja jaloissa mustelmia. Kiinnipito. 

08.10.2014 Saan opamoxia ahdistukseen (7,5mg x2) 

Mä olin kahden päivän jälkeen ihan valmis jättämään sairaalaelämän. Mä vihasin niitä aamuherätyksiä, rajattua puhelimen käyttöä, pahaa ruokaa, sitä kun ruokaa piti ottaa paljon vaikkei ollut nälkä. Mä vihasin sitä kun en päässyt ulos, Mä vihasin sitä kun kaikki mun tavarat oltiin ratsattu, ei mitään yksityisyyttä. Mä vihasin sitä kun huumeseula piti antaa. Vessassa en saanu käydä yksin ennen kuin se seula oli annettu. Mä vihasin sitä kun hoitajat mukamas tiesi miltä musta tuntuu. Paskapuhetta, ei niiden tarvinu jäädä lukkojen taakse, ne sai lähtä kotiin päivän päätteeksi. Ja mä vaan jäin osaston ovien sisäpuolelle. Kyllä me ymmärretään, mulle sanottiin.

09.10.2014 Mulla on ihan käsittämättömän paha olla, mutten kerro siitä kenellekään. Mä aion päästä pois osastolta. Mahdollisimman nopeasti. En mä tarvitse apua, en mä ansaitse sitä.

10.10.2014 Viillänkö enkö viillä. Hakkaan seinää. Sattuu. Mä haluan pois. Mä haluan pään sekaisin. Mä en halua olla selvinpäin. Mä en selviä tästä elämästä. Miksi mun pitäis elää jos mä en halua. Ei mulla oo enää vaihtoehtoja. Pahasta olosta on vaan yksi ulospääsy. Mulla ei auta enää mikään. Mä en enää näe valoa tunnelin päässä. Mä haluan tehdä pahaa. Lyön taas seinää, raavin käsiä. Olo ei helpota. Mä haluan viiltää sut pois musta. 

11.10.2014 Mä haluan kuolla kuolla kuolla viiltää viiltää viiltää hakata satuttaa tappaa. Tehdä pahaa. Mä aion kuolla, tappaa itseni. Sä olet mun päässä ja mä toteutan sun käskyt. Sä käsket viiltämään. Mä haluan että sä tapat mut. Mut silti samalla mä haluan viiltää sut pois. Viiltää niin syvältä että itku tulee. Rasvakudokseen, luuhun, lihakseen. Pyydän opamoxin. Ahdistaa vieläkin. En saa sua pois mun päästä. Mulle sanottiin että mä olen itsetuhoinen. Todella itsetuhoinen. Kukaan ei taida pärjätä mun kanssa.

13.10.2014 Mä hajotin peilin ja viilsin. Suihkun lattia värjäytyy punaiseksi, ja verenvuoto ei meinaa loppua millään. Tää ei pysy kontrollissa. Piti viiltää pari hassua viiltoa. Mut mulle ei riitä kymmenen. Eikä viisitoista. Ja vaan muutama syvempi. 

Monsters are real, ghosts are real too.
THEY LIVE INSIDE US,
AND SOMETIMES...
they win. 

14.10.2014 Viillän viillän niin että itku tulee. Mä hengitän mutten elä. Ei osastolla oleminen ole elämistä, se on vaan olemista. Mä menen suihkuun ja viillän jalat, kädet, kyljet, rintakehän. Sä puhut mulle kauniista leveistä syvistä viilloista. Sä olet mussa ja mä menen suihkuun että saisin sut pois musta. Ällöttää, haluan sut pois. Pyydän taas opamoxin. 

Mä olin ollut kuukauden viiltämättä ja osastolla sorruin siihen uudestaan. Ja enhän mä siihen siellä saanutkaan minkäänlaista kontrollia - ei hoitajat tienneet että mulla on teriä piilossa. Terät löysin mitä ihmeellisimmistä paikoista; sukkien sisältä, tyynyliinan välistä, sängyn ja patjan välistä, farkkujen taskusta, rintsikoista.. Mä piilotin niitä moneen eri paikkaan. Koska mä luulin että jos mun huone ratsattaisiin, mun ei tarvis luopua jokaikisestä. Mulla oli harhoja joka päivä, monta kertaa päivässä ja mun oli vaikea keskittyä. Äänet käskivät satuttaa, tappaa ja mä satutin. Mun oli käytävä suihkussa monta kertaa päivässä. Mua ällötti oma itseni. Tätä jatku vajaan viikon. Mä ravasin suihkussa, viiltelin, hakkasin seinää, raavin käsiä. Uudestaan ja uudestaan.

15.10.2014 Mun on pakko saada pää sekaisin. Mä en ansaitse sitä apua jota mulle tarjotaan. Mun pitää kuolla. Mun pitää mennä. Ahdistun itsestäni niin paljon. Käyn taas suihkussa monta kertaa. Kädet tärisee. Pakko saada pää sekaisin. Pakko pakko pakko. Sä olet mun päässä, sä puhut junista, raiteista. Sä puhut lääkkeistä, pilleri toisensa perään. Yliannostus. Etten mä enää heräisi uuteen aamuun. Että mä vihdoinkin kuolisin. Mä en oikein tiedä, miten kuvailisin mun oloa. Levoton. Sekava. Itsetuhoinen. Todella itsetuhoinen. Hakkaan päätä seinään. Piirrän sängynpeittoon kuvioita. Epämääräisiä kuvioita. Mun mieli on yhtä mössöä. Pyydän maksimimäärän opamoxia.

Toi päivä oli yks pahimmista. Mä halusin vaan kuolla. Mä halusin vaan satuttaa. Tehdä pahaa. Mä hakkasin päätä seinään niin kauan, että päätä alkoi särkeä. Mä suunnittelin uutta yliannostusta. Harhoja oli taas. Liikaa. Mä en oikein saanu ajatuksista kiinni. Mä halusin vaan pois. Mä ahdistuin itsestäni. Mä en voinut katsoa peiliin. Mua ällötti.

16.10.2014 Huomenna koittaa kotiutuminen laitokseen. Lasken huoneen ovella 1 2 3 ja liimaan hymyn kasvoille. Ei kenenkään tarvi enää huomata kuinka paha olo mulla on. Viillänkö enkö viillä viillänkö ehkä en tiedä viillän. Ja punaiset juovat koristavat käsivartta epäsäännöllisenä kuviona. Kyyneleet valuu poskilla. Sattuu. Ja silti mä viillän uudestaan ja uudestaan. Sä olet taas mun päässä ja puhut mulle kauniista leveistä syvistä viilloista. Sä puhut junista ja raiteista. Pelkuri pelkuri vitun säälittävä paska, tapa jo ittes. Sä puhut mulle ja mä itken. Mä oon niin helvetin väsynyt tähän elämään. Muuten ollut aika levoton ilta. Hakkasin seinää. Heittelin tavaroita. Raivosin. Mulla ei oo enää merkitystä.

17 päivänä lokakuuta mä lähdin viikonlopuksi laitokseen, ja maanantaina palaisin osastolle uloskirjaukseen. Lomille mä lähdin ihan hyvillä mielin, mutta kun mä kuulin että mulla on liikkumavapauden rajoitukset ja esineiden ja aineiden haltuunotto; eli vietiin puhelin. Kuukaudeksi. En mä kestäny sitä. Menin huoneeseen, paskoin kokovartalopeilin ja viilsin. Ja istuin huoneessa verilammikossa. Ja mut kannettiin samantien autoon ja takaisin osastolle. Kirjaimellisesti siis kannettiin. Kaksi ohjaajaa vei mut takaisin. Mua uhattiin lepositeillä jos en istu vapaaehtoisesti vierashuoneeseen. Mä istuin siinä vaatteet veressä, sotkin tuolin jolla istuin. Ja lääkäri tutki mun kädet. Pitäishän nää tikkaa, mut katsotaan jos saadaan teipattua nämä, se sanoi. Ja sitten teipattiin. Ja mä itkin. Itkin monta tuntia. Ja mä vihasin itteeni. Mä vihasin laitosta. Mä vihasin kaikkia. Itkin huoneessa ja raavin kädet auki. Ja viilsin viilsin viilsin uudestaan ja uudestaan. Ei tunnu missään.

Viikonlopun jälkeen, 20 lokakuuta mut uloskirjattiin osastolta, koska todettiin ettei osasto pysty auttamaan sen enempää. Ja mä pakkasin tavarat, sanoin heipat ja lähdin takaisin laitokseen. Hyvää jatkoa sulle, hoitaja sanoi. Kaikenkaikkiaan osasto ei juurikaan auttanut mua siinä tilanteessa. Mä vaan valehtelin hoitajille silmät kirkkaina. 

eikä tää vielä tähänkään lopu

! ALASPÄIN OMALLA VASTUULLA !

Pitkästä aikaa sä puhut mulle taas. Huono huono huono. Sä et kelpaa tollasena. Sä kuiskailet mulle päivämääriä, ja mä huomaan miettiväni niitä enemmän kuin mun pitäisi. Ensin sä puhut huhtikuusta, sitten maaliskuusta, helmikuun lopusta ja sitten ensi viikosta. Mä lasken, montako pilleriä mä tarvitsisin. Että se ois varmasti ohi. Vitun läski huora tapa ittes. Sä et ansaitse elää. Ja mä yritän pidätellä kyyneleitä, mutten pysty siihen. Itku sumentaa mun silmät kun mä puran sheiverin. Mut en mä pysty painamaan sitä terää iholle enää. Mä haluan leveitä syviä viiltoja. Rasvakudosta. Suonet katki. Mut mä en pysty siihen. Viillä viillä viillä viillä viillä viillä viillä jo. Sä hoet sitä mulle, mutta mä en pysty. Ja salaa mä oon tyytyväinen kun mä en pystynyt. Ja silti itken, koska mä haluan niitä leveitä, syviä viiltoja. Mä haluan viiltää rasvakudokseen. 

Ja siinä se. Olo parani, ja kaikki tuntu jotenkin sumeelta. Miks mä itken? Miks mä äsken mietin itteni tappamista? Se en ollut minä. Ei se voinut olla. Nyt mä vaan pyyhin kyyneleet mun silmistä, ja yritän nukkua. Mut en pysty siihen. Viime vuoden muistikuvat tulee nopeesti mun mieleeni. Mä puristan kädet nyrkkiin ja yritän pidätellä kyyneleitä. Mä tärisen. Ja sit se loppuu. Ne lähtee niin nopeesti pois. Ja mä ihmettelen, että kuka mä oon? Tää sairaus taitaa taas viedä.

kyllä kai joskus ne enkelitkin putoaa

Mulla meni koko alkuvuosi tosi hyvin. Energiaa, hymyä, naurua, itsevarmuutta.. Mä elin ehkä hetkellisesti. Mut tällä viikolla mä kohtasin elämän realiteetit. Annika sä alotat koulun ensi tiistaina. Se kaikki mitä mä monena kuukautena halusin, on nyt mun nenän edessä. Mulle annettiin vihdoin mahdollisuus.

Ja musta tuntui että koko maailma romahti.

Ei musta ole siihen. En mä ole vielä valmis. Vaikka oon sitä monta kuukautta yrittänyt uskotella itselleni. Kyllä sä Annika pystyt. Kahtena päivänä viikossa, neljä tuntia päivässä. Liikaa, liikaa, liikaa. Tuntikin on liikaa. Minuuttikin on liikaa.

Miksi? 

En tiedä. Mut sen mä tiedän, että vielä ei ole sen aika. Mun pitää antaa aikaa itselleni että voin parantua. Antakaa tekin aikaa itsellenne. Älkää vaatiko liikaa. Koska hitaasti hyvä tulee, kannattaa aloittaa pienistä asioista. Koska kaikki ansaitsee onnistumisen kokemuksen. Multa se on jääny puuttumaan niin kovin pitkäksi aikaa. Mut teillä on oikeus onnistua, uskokaa itseenne, te tuutte pärjäämään jos ette ota liian isoa askelta kerralla. Mä oon ottamassa, ja mä tiedän mihin se päättyy. Mut kukaan ei usko mua. Kuule Annika tää on musta loistava juttu. Ei ei ei. Ei se ole. Mulle vaan sanotaan että kouluun vaan. Muttakun en mä pysty. Joo alotetaan heti ens viikolla. Ei, antakaa mulle vielä aikaa. Joo, eli nähdään tiistaina yhdeksältä. Ettekö te tajua, että musta ei ole siihen? Jatkossa voit olla enemmänkin kuin kaksi päivää. En.

diagnoosina dissosiaatiohäiriö

Mulle tehtiin keväällä 2014 psykologin tutkimukset, joiden jälkeen oltiin varmoja siitä, että mulla on dissosiatiivinen häiriö. Traumaperäinen. Vihaan jo tota sanaa, liian monimutkainen. Tää sairauskin on helvetin monimutkainen. 

Mä en itsekään aina pysy perässä, että mitä tähän mun sairauteeni kuuluu. Välillä itseäkin pelottaa, kun jotain tiettyjä oloja tulee. Syys-marraskuusta en muista kuin pari juttua; muut luen päiväkirjasta. Esimerkiksi lokakuinen sairaalareissu tulee aika usein mieleen, saaden aikaan järkyttävän ahdistuskohtauksen. Joskus jotku ikävät jutut menneisyydestä (ihan lapsuudesta asti) saavat ihan järkyttävät mittasuhteet, ja se päättyy sellaiseen ahdistuskohtaukseen, että tarvin tarvittavaa (ja yleensä syytän itteeni kaikesta, ja vahingoitan itteeni) Ääni mun pään sisällä puhuu mulle välillä. Ja mä saatan hetkessä muuttua ihmisenä "kokonaan", vaikka itse mä en sitä huomaa.

Mulle puhutaan vakavasta dissosiaatiohäiriöstä, ja mun monista persoonista. Välillä meen sellaseen tilaan, etten koe esimerkiks kipua. Jonka seurauksena mä oon paskonu mun rystyset liian monta kertaa, jonka seurauksena mä oon viiltänyt ne syvimmät viiltoni. Ja vaan nauranut. Halunnut tehdä sitä enemmän. Mä teen paljon asioita miettimättä mahdollisia seurauksia. Mä saatan sanoa jotain, mitä mä todellakin kadun muutaman minuutin päästä. Mä saatan tehdä itselleni jotain todella nopeasti, ja sit seuraavassa hetkessä mä en ees muista että miksi. Mä oon ottanut monta yliannostusta ilman että mietin, mitä siitä seuraa (nää on kuitenkin eri kertoja, kuin 05.10 tapahtunut suunniteltu yliannostus)

Yhdessä hetkessä mä voin pohtia tosi järkevästi kaikkea, mä nään valoa tunnelin päässä ja haluan parantua, mut sit toisessa hetkessä mä haluan vaan satuttaa itteeni, kuolla, enkä haluu olla olemassa. Silloin mä yleensä toimin tosi tyhmästi (viiltelen tai satutan itteeni muuten, sanon asioita joita mä en tarkoita jne..) Silloin kun tilanne oli huonoimmillaan, mä en muistanut mitä aiemmin päivällä on tapahtunu, miks oon satuttanu itteeni, tai miks oon sanonu jotain. Välillä meen psykoottiseksi, ja siitä mä en muista juuri mitään. Välillä mä vaan tuijotan johonkin, enkä kuule jos mulle puhutaan. Välillä ihmettelen viillettyjä käsivarsia ja välillä ihmettelen, että mitä oon tehnyt ku en saa liikkua tms. Päädyn aika usein satuttamaan itteeni. Mut parempina kausina dissosiatiiviset tilat ja tollaset ei oo niin isoja tai sellasia. Et pääsen niistä vielä irti.

Mulla epäiltiin lisäks kaksisuuntaista mielialahäiriöö, koska hyviä ja huonoja jaksoja tuli silleen tasaisin väliajoin. Hyvinä kausina rahaa menee paljon, enkä ees aina tiiä mihin kaikkeen sitä menee. Mä jaksan tehdä kaikkea, eikä väsytä ollenkaan. Periaatteessa. Ja sit taas huonoina kausina se aamuisin herääminenkin on miltei liikaa vaadittu ja oon itsetuhonen ja haluun kuolla. Ei mun lääkäri oo vissiin vieläkään poissulkenut sitä ajatusta, etteikö mulla tätä voisi olla.

Mut tällä hetkellä mun diagnoosilistassa on "vaan" traumaperäinen dissosiaatiohäiriö ja f32.9.

toiset päivät ovat parempia kuin toiset

"Cause I don't wanna be like this

I've been runnin these streets for too long now"

Neljä vuotta. Kolme osastojaksoa. Kiireellinen sijoitus ja huostaanotto. Mustelmaisia rystysiä. Koulusta eroaminen. Satoja viiltoja. Syömättömyyttä ja pakonomaista urheilua. Dissosiaatiota. Valheellisia sanarivejä. Impulsiivisuutta. Itsevihaa. Pahan olon turruttamista lääkkeillä. Itsemurhayritys ja kuolemantoiveita. Tuntuu että tosta kaikesta on tosi vähän aikaa. Mä yritin itsemurhaa lääkkeillä 05.10.2014, ja on päiviä jolloin tuntuu, että se olis tapahtunut eilen. Viime viikolla. Ei tunnu siltä, että siitä on kohta neljä kuukautta. Neljä kuukautta sitten mä olin valmis sanomaan teille kaikille hyvää yötä. Mut mä heräsin. Ja selvisin.

Kun mä kirjotan tätä, mä istun tasan siinä samassa paikassa, kun silloin viidentenä lokakuuta. Kun mä nielin yli viisikymmentä pilleriä. 19 grammaa. Kun mä nielin pillerin toisensa perään, ja päässä oli vaan ajatus siitä että mä saisin vihdoin pahan olon pois. 

Täl hetkellä tilanne on sata kertaa parempi kuin neljä kuukautta sitten. Tai no, lukuunottamatta turvonneita, sinertäviä rystysiä ja muutamaa hassua pintanaarmua. Lukuunottamatta sitä yhtä päivää kun mä hakkasin seinää pitkään, enkä tuntenu ees kipua. Lukuunottamatta sitä, että mä en yhtenä päivänä pystynyt olemaan paikallani, mä olin niin ahdistunut. Lukuunottamatta sitä, että viime viikolla pyysin tarvittavaa jotta rauhoituin. Kyllä mulla tavallaan menee hyvin. Tavallaan. 

se voi olla sulle vielä uutta

Koko viime vuosi mun elämässä oli yhtä tappelua mun päätä vastaan. Itsemurhayritys, monet kymmenet viillot, mustelmaiset rystyset kuuluivat siihen. Miltei jokapäiväisesti. Mä en mennyt oikeastaan askeltakaan eteenpäin. Pysyin vaan paikoillani ja koko ajan ajauduin satuttamaan itteeni uudestaan ja uudestaan. Jos otin yhden askeleen eteenpäin, seuraavassa hetkessä mentiin kaksi taaksepäin. En mä jaksanut miettiä, miten mä laitan hiukset, tai miten meikkaan. Tai kuinka pitkän lenkin mä tekisin. Mä vaan olin. Ja viiltelin. Lihoin. Suunnittelin itsemurhaa. Hymyilin kaikille. Että ihmiset ainakin luulivat että mulla on tää kaikki hallussa. 

Kun vuosi vaihtu, mä oon kelannu tosi paljon kaikenlaisia asioita. Kuten että mitä mä haluan tulevaisuudelta, mitä mä haluan opiskella, miten mä haluan huolehtia itsestäni. Mä en oikeastaan vieläkään tiedä, mitä mä oikeasti haluan tehdä, mutta se on varmaa, että mä tuun tekemään töitä ihmisten kanssa. Mä haluan auttaa varsinkin nuoria. Jotka on edes vähän samankaltaisessa tilanteessa kuin minä. Kyllähän te tiedätte; otetaan vähän huikkaa, lintsataan, joudutaan laitokseen. Ja sitten on sitä pahaa oloa. Josta ei kerrota kellekään. Ja mä haluan auttaa nuoria, joilla on paha olla. Ja lapsiakin. Ja aikuisia. Kaikkia. 

Mä oon miettinyt, että kun mä nyt haen yhteishaussa ja menen syksyllä kouluun, mä käytän tän kevään hyväksi, ja pyrin saamaan mun pääni jotakuinkin kuntoon. En mä usko, että se on niin nopea prosessi, mutta mä haluan olla syksyllä valmis kouluun. Haluun olla valmis ottamaan sen yhden ison askeleen kohti terveempää elämää. Ja opiskelu kuuluu siihen. Tän kevään mä haluan käyttää myös siihen, että mä voin myös fyysisesti hyvin. Muutama kuukausi takaperin mä en jaksanut lähteä lenkille tai salille, en vaan jaksanut. Nyt mä jaksan. 

Liian pitkään aikaan mä en raahannut itseäni sinne body pumppeihin tai vetänyt niitä lenkkareita jalkaan ja lähtenyt juoksemaan. Mua ei kiinnostanut oma ulkonäköni. Mä vaan söin, söin ja söin. Mä huomaan sen itsessäni, että kun mä voin paremmin, mua kiinnostaa se mitä siellä peilissä näkyy. Aina kun mieliala pysyy ylhäällä, ja on helpompaa, mä kaivan ne lenkkarit sieltä kaapin pohjalta ja lähden juoksemaan. Mä haluan liikkua. Haluan käydä salilla. Ja selaan nettiä. Kuvia bikini fitness-malleista. Mä haluan joskus päästä kisalavoille. Mä haluan tehdä kaikkea. Ja mä ehkä haaveilen jostain sellasesta, mitä mä en voi saavuttaa. Tällä hetkellä motivaatio on ihan kympissä, ja mä haluan oikeasti päästä bikinikuntoon 2015. Mä oon niin kaivannut sitä fiilistä, kun tuntuu ihan mahtavalta päästä lenkin jälkeen viileään suihkuun ja sitten peiton alle lukemaan kirjaa. Oon kaivannu sitä fiilistä, joka tulee sen kamalan tappotreenin jälkeen. Onnistuminen. Musta tuntuu, etten mä onnistu sen suuremmin missään. Mutta aina kun mä juoksen sata metriä enemmän kuin edellisellä kerralla, musta tuntuu että mä onnistun. Ja että mä oon lähempänä sitä, mistä mä haaveilen.

on aika kääntää sivua, on aika jatkaa matkaa

Mä en oikeen tiedä mitä mun pitäisi kirjoittaa. En tiedä pitäiskö mun itkeä vai nauraa. Koska faktahan on se, että ei mun pitänyt nähdä tätä vuotta, ei mun pitäisi enää istua tässä ja kirjoittaa teille. Kyllä, mä olen iloinen, että mä en kuollut. En tosin tällä hetkellä. En todellakaan. Mutta useimpina päivinä kyllä. Mä istun kirjoittamassa tätä teille, ja mua itkettää. Mä olen niin helvetin pettynyt itseeni. Miksen mä voinut kuolla? Miksi miksi miksi miksi? Mä yritän kuunnella musiikkia ja yritän saada ajatukset muualle. Mutta aina mä vaan palaan lähtöpisteeseen. Huono huono huono, sana kertautuu mun päässä moneen kertaan. Tänään on ollut pitkästä aikaa sellainen olo, että haluisin viiltää. Mä haluisin viiltää tän pahan olon pois musta. Mutta mä tiedän, että mua vituttaa se jälkeenpäin. Ja hävettää. Ja se vaan lisää mun pahaa oloani, joten oon yrittänyt keksiä jotain muuta.

Mä haluaisin, että tämä vuosi kohtelee mua lempeämmin. Etten mä joutuisi enää kokemaan teho-osastoa, lepositeitä, psykiatrista osastoa, kiinnipitoa, yliannostuksia, syviä viiltoja, valehtelua ja kaikkea sitä paskaa. Jos mä voisin aloittaa täysin puhtaalta pöydältä, mä tekisin sen. Mutta mä en saa arpiani, tekemisiäni ja sanomisiani pois. En, vaikka haluaisin. Mä haluaisin, että tää vuosi ei löisi mua kasvoihin. Että tänä vuonna mä en kompastuis joka helvetin kiveen. Jos tämä vuosi antais mulle edes vähän jotain hyvää. Treenejä, rakkautta, perheen kanssa oloa, lomia, naurua kavereiden kanssa. Jos tänä vuonna mun ei tarvitsis miettiä sitä, että mä haluun vaan nukahtaa enkä herätä. Jos mun ei tänä vuonna tarvitsis paikkailla mun käsiä joka päivä. Jos mun ei tänä vuonna tarvitsis ottaa yhtään yliannostusta. Ei edes pään sekoittamismielessä. Mitä jos mä voisin olla edes vähän aikaa onnellinen?

Hyvää uutta vuotta kaikille ihanille♥