Kun mä katsoin tänään peiliin, mä halusin vaan kääntyä heti pois. Hyi, miten iso. Joka paikassa on pelkkää läskiä. Ihmiset sanoo, että mun pitäis alkaa urheilla, rajottaa suklaan syöntiä. Häiritseekö se jo muita, kun mä olen niin lihava? Vaikka mä kuinka yritän hokea itselleni, että mulla on hyvä olla tässä kropassa, että mä oon oikeasti ihan normaali. Mutta kun mä en enää jaksa uskoa siihen.
Töissä mun pitää yrittää olla läsnä lasten kanssa, en mä saa ajatella omia asioita työpäivän aikana, ja se käy rankaksi. Miten mä voin olla niille pienille lapsille roolimalli, kun mulla ei ole yhtään hyvä olla itseni kanssa? Collarit ja isot hupparit ovat jokapäiväinen asu, jotta mä en näkisi sitä, kuinka iso, kuinka lihava mä olen. Joissain kuvakulmissa mun kroppa näyttää normaalilta. Joissain kuvissa mä näen, että mä näytän ihan normaalilta. Mutta kun mä katson peiliin, mua vaan oksettaa.
Ulkonäköpaineiden lisäksi työt stressaa, oleminen muiden kanssa stressaa. Mä haluaisin koko ajan olla jonkun kanssa, en halua jäädä yksin. Mutta toisaalta mä haluaisin vaan vajota sängynpohjalle, peiton alle piiloon pahalta maailmalta. Haluaisin jatkaa ratsastusta, koska se oli mulle henkireikä, asia jota ilman mä en voinut olla. Mutta mä en voi. Asiat ja tilanteet muuttuu, mutta en mä varmaan koskaan pääse mun omaa päätä karkuun. Joka päivä mä tappelen mun pääni kanssa, se yrittää hajottaa mua ja mä yritän pitää itseni koossa. Mutta en mä varmaan enää kauaa jaksa.
