toiset päivät ovat parempia kuin toiset

"Cause I don't wanna be like this

I've been runnin these streets for too long now"

Neljä vuotta. Kolme osastojaksoa. Kiireellinen sijoitus ja huostaanotto. Mustelmaisia rystysiä. Koulusta eroaminen. Satoja viiltoja. Syömättömyyttä ja pakonomaista urheilua. Dissosiaatiota. Valheellisia sanarivejä. Impulsiivisuutta. Itsevihaa. Pahan olon turruttamista lääkkeillä. Itsemurhayritys ja kuolemantoiveita. Tuntuu että tosta kaikesta on tosi vähän aikaa. Mä yritin itsemurhaa lääkkeillä 05.10.2014, ja on päiviä jolloin tuntuu, että se olis tapahtunut eilen. Viime viikolla. Ei tunnu siltä, että siitä on kohta neljä kuukautta. Neljä kuukautta sitten mä olin valmis sanomaan teille kaikille hyvää yötä. Mut mä heräsin. Ja selvisin.

Kun mä kirjotan tätä, mä istun tasan siinä samassa paikassa, kun silloin viidentenä lokakuuta. Kun mä nielin yli viisikymmentä pilleriä. 19 grammaa. Kun mä nielin pillerin toisensa perään, ja päässä oli vaan ajatus siitä että mä saisin vihdoin pahan olon pois. 

Täl hetkellä tilanne on sata kertaa parempi kuin neljä kuukautta sitten. Tai no, lukuunottamatta turvonneita, sinertäviä rystysiä ja muutamaa hassua pintanaarmua. Lukuunottamatta sitä yhtä päivää kun mä hakkasin seinää pitkään, enkä tuntenu ees kipua. Lukuunottamatta sitä, että mä en yhtenä päivänä pystynyt olemaan paikallani, mä olin niin ahdistunut. Lukuunottamatta sitä, että viime viikolla pyysin tarvittavaa jotta rauhoituin. Kyllä mulla tavallaan menee hyvin. Tavallaan. 

se voi olla sulle vielä uutta

Koko viime vuosi mun elämässä oli yhtä tappelua mun päätä vastaan. Itsemurhayritys, monet kymmenet viillot, mustelmaiset rystyset kuuluivat siihen. Miltei jokapäiväisesti. Mä en mennyt oikeastaan askeltakaan eteenpäin. Pysyin vaan paikoillani ja koko ajan ajauduin satuttamaan itteeni uudestaan ja uudestaan. Jos otin yhden askeleen eteenpäin, seuraavassa hetkessä mentiin kaksi taaksepäin. En mä jaksanut miettiä, miten mä laitan hiukset, tai miten meikkaan. Tai kuinka pitkän lenkin mä tekisin. Mä vaan olin. Ja viiltelin. Lihoin. Suunnittelin itsemurhaa. Hymyilin kaikille. Että ihmiset ainakin luulivat että mulla on tää kaikki hallussa. 

Kun vuosi vaihtu, mä oon kelannu tosi paljon kaikenlaisia asioita. Kuten että mitä mä haluan tulevaisuudelta, mitä mä haluan opiskella, miten mä haluan huolehtia itsestäni. Mä en oikeastaan vieläkään tiedä, mitä mä oikeasti haluan tehdä, mutta se on varmaa, että mä tuun tekemään töitä ihmisten kanssa. Mä haluan auttaa varsinkin nuoria. Jotka on edes vähän samankaltaisessa tilanteessa kuin minä. Kyllähän te tiedätte; otetaan vähän huikkaa, lintsataan, joudutaan laitokseen. Ja sitten on sitä pahaa oloa. Josta ei kerrota kellekään. Ja mä haluan auttaa nuoria, joilla on paha olla. Ja lapsiakin. Ja aikuisia. Kaikkia. 

Mä oon miettinyt, että kun mä nyt haen yhteishaussa ja menen syksyllä kouluun, mä käytän tän kevään hyväksi, ja pyrin saamaan mun pääni jotakuinkin kuntoon. En mä usko, että se on niin nopea prosessi, mutta mä haluan olla syksyllä valmis kouluun. Haluun olla valmis ottamaan sen yhden ison askeleen kohti terveempää elämää. Ja opiskelu kuuluu siihen. Tän kevään mä haluan käyttää myös siihen, että mä voin myös fyysisesti hyvin. Muutama kuukausi takaperin mä en jaksanut lähteä lenkille tai salille, en vaan jaksanut. Nyt mä jaksan. 

Liian pitkään aikaan mä en raahannut itseäni sinne body pumppeihin tai vetänyt niitä lenkkareita jalkaan ja lähtenyt juoksemaan. Mua ei kiinnostanut oma ulkonäköni. Mä vaan söin, söin ja söin. Mä huomaan sen itsessäni, että kun mä voin paremmin, mua kiinnostaa se mitä siellä peilissä näkyy. Aina kun mieliala pysyy ylhäällä, ja on helpompaa, mä kaivan ne lenkkarit sieltä kaapin pohjalta ja lähden juoksemaan. Mä haluan liikkua. Haluan käydä salilla. Ja selaan nettiä. Kuvia bikini fitness-malleista. Mä haluan joskus päästä kisalavoille. Mä haluan tehdä kaikkea. Ja mä ehkä haaveilen jostain sellasesta, mitä mä en voi saavuttaa. Tällä hetkellä motivaatio on ihan kympissä, ja mä haluan oikeasti päästä bikinikuntoon 2015. Mä oon niin kaivannut sitä fiilistä, kun tuntuu ihan mahtavalta päästä lenkin jälkeen viileään suihkuun ja sitten peiton alle lukemaan kirjaa. Oon kaivannu sitä fiilistä, joka tulee sen kamalan tappotreenin jälkeen. Onnistuminen. Musta tuntuu, etten mä onnistu sen suuremmin missään. Mutta aina kun mä juoksen sata metriä enemmän kuin edellisellä kerralla, musta tuntuu että mä onnistun. Ja että mä oon lähempänä sitä, mistä mä haaveilen.

on aika kääntää sivua, on aika jatkaa matkaa

Mä en oikeen tiedä mitä mun pitäisi kirjoittaa. En tiedä pitäiskö mun itkeä vai nauraa. Koska faktahan on se, että ei mun pitänyt nähdä tätä vuotta, ei mun pitäisi enää istua tässä ja kirjoittaa teille. Kyllä, mä olen iloinen, että mä en kuollut. En tosin tällä hetkellä. En todellakaan. Mutta useimpina päivinä kyllä. Mä istun kirjoittamassa tätä teille, ja mua itkettää. Mä olen niin helvetin pettynyt itseeni. Miksen mä voinut kuolla? Miksi miksi miksi miksi? Mä yritän kuunnella musiikkia ja yritän saada ajatukset muualle. Mutta aina mä vaan palaan lähtöpisteeseen. Huono huono huono, sana kertautuu mun päässä moneen kertaan. Tänään on ollut pitkästä aikaa sellainen olo, että haluisin viiltää. Mä haluisin viiltää tän pahan olon pois musta. Mutta mä tiedän, että mua vituttaa se jälkeenpäin. Ja hävettää. Ja se vaan lisää mun pahaa oloani, joten oon yrittänyt keksiä jotain muuta.

Mä haluaisin, että tämä vuosi kohtelee mua lempeämmin. Etten mä joutuisi enää kokemaan teho-osastoa, lepositeitä, psykiatrista osastoa, kiinnipitoa, yliannostuksia, syviä viiltoja, valehtelua ja kaikkea sitä paskaa. Jos mä voisin aloittaa täysin puhtaalta pöydältä, mä tekisin sen. Mutta mä en saa arpiani, tekemisiäni ja sanomisiani pois. En, vaikka haluaisin. Mä haluaisin, että tää vuosi ei löisi mua kasvoihin. Että tänä vuonna mä en kompastuis joka helvetin kiveen. Jos tämä vuosi antais mulle edes vähän jotain hyvää. Treenejä, rakkautta, perheen kanssa oloa, lomia, naurua kavereiden kanssa. Jos tänä vuonna mun ei tarvitsis miettiä sitä, että mä haluun vaan nukahtaa enkä herätä. Jos mun ei tänä vuonna tarvitsis paikkailla mun käsiä joka päivä. Jos mun ei tänä vuonna tarvitsis ottaa yhtään yliannostusta. Ei edes pään sekoittamismielessä. Mitä jos mä voisin olla edes vähän aikaa onnellinen?

Hyvää uutta vuotta kaikille ihanille♥