nuorisopsykiatrian akuuttiosasto 07.10 - 20.10.2014

Kun otin yliannostuksen 05.10.2014, jouduin ensiavun ja teho-osaston kautta nuorisopsykiatrian akuuttiosastolle 8. Ensimmäiset päivät meni lähinnä rauhoittavien avulla, ja muistikuvat kokonaisuudessaan tuosta ajasta on hyvin sumeita. Mitä missä milloin? Nyt kun mä kokonaisuudessaan voin jo vähän paremmin, musta tuntuu hyvältä että voin käydä sen kokemuksen vielä kerran läpi, ja kirjoittaa siitä. Mä laitan tähän myös päiväkirjamerkintöjä. Joten jos tuntuu liian pahalta, jätä tämä postaus suosiolla väliin!

07.10.2014 Lepositeet, kiinnipito, diapam. Itkua, lisää diapamia. Toivoa paremmasta huomisesta. Lupauksia. Halua elää. Mä en oikein muista parin viime päivän tapahtumia. Kaikki tuntuu niin hämärältä. Usvaiselta. Sä olet vieläkin mun päässä, mä haluan sut pois. Älä hajota mua enää lisää. Mulla on käsissä ja jaloissa mustelmia. Kiinnipito. 

08.10.2014 Saan opamoxia ahdistukseen (7,5mg x2) 

Mä olin kahden päivän jälkeen ihan valmis jättämään sairaalaelämän. Mä vihasin niitä aamuherätyksiä, rajattua puhelimen käyttöä, pahaa ruokaa, sitä kun ruokaa piti ottaa paljon vaikkei ollut nälkä. Mä vihasin sitä kun en päässyt ulos, Mä vihasin sitä kun kaikki mun tavarat oltiin ratsattu, ei mitään yksityisyyttä. Mä vihasin sitä kun huumeseula piti antaa. Vessassa en saanu käydä yksin ennen kuin se seula oli annettu. Mä vihasin sitä kun hoitajat mukamas tiesi miltä musta tuntuu. Paskapuhetta, ei niiden tarvinu jäädä lukkojen taakse, ne sai lähtä kotiin päivän päätteeksi. Ja mä vaan jäin osaston ovien sisäpuolelle. Kyllä me ymmärretään, mulle sanottiin.

09.10.2014 Mulla on ihan käsittämättömän paha olla, mutten kerro siitä kenellekään. Mä aion päästä pois osastolta. Mahdollisimman nopeasti. En mä tarvitse apua, en mä ansaitse sitä.

10.10.2014 Viillänkö enkö viillä. Hakkaan seinää. Sattuu. Mä haluan pois. Mä haluan pään sekaisin. Mä en halua olla selvinpäin. Mä en selviä tästä elämästä. Miksi mun pitäis elää jos mä en halua. Ei mulla oo enää vaihtoehtoja. Pahasta olosta on vaan yksi ulospääsy. Mulla ei auta enää mikään. Mä en enää näe valoa tunnelin päässä. Mä haluan tehdä pahaa. Lyön taas seinää, raavin käsiä. Olo ei helpota. Mä haluan viiltää sut pois musta. 

11.10.2014 Mä haluan kuolla kuolla kuolla viiltää viiltää viiltää hakata satuttaa tappaa. Tehdä pahaa. Mä aion kuolla, tappaa itseni. Sä olet mun päässä ja mä toteutan sun käskyt. Sä käsket viiltämään. Mä haluan että sä tapat mut. Mut silti samalla mä haluan viiltää sut pois. Viiltää niin syvältä että itku tulee. Rasvakudokseen, luuhun, lihakseen. Pyydän opamoxin. Ahdistaa vieläkin. En saa sua pois mun päästä. Mulle sanottiin että mä olen itsetuhoinen. Todella itsetuhoinen. Kukaan ei taida pärjätä mun kanssa.

13.10.2014 Mä hajotin peilin ja viilsin. Suihkun lattia värjäytyy punaiseksi, ja verenvuoto ei meinaa loppua millään. Tää ei pysy kontrollissa. Piti viiltää pari hassua viiltoa. Mut mulle ei riitä kymmenen. Eikä viisitoista. Ja vaan muutama syvempi. 

Monsters are real, ghosts are real too.
THEY LIVE INSIDE US,
AND SOMETIMES...
they win. 

14.10.2014 Viillän viillän niin että itku tulee. Mä hengitän mutten elä. Ei osastolla oleminen ole elämistä, se on vaan olemista. Mä menen suihkuun ja viillän jalat, kädet, kyljet, rintakehän. Sä puhut mulle kauniista leveistä syvistä viilloista. Sä olet mussa ja mä menen suihkuun että saisin sut pois musta. Ällöttää, haluan sut pois. Pyydän taas opamoxin. 

Mä olin ollut kuukauden viiltämättä ja osastolla sorruin siihen uudestaan. Ja enhän mä siihen siellä saanutkaan minkäänlaista kontrollia - ei hoitajat tienneet että mulla on teriä piilossa. Terät löysin mitä ihmeellisimmistä paikoista; sukkien sisältä, tyynyliinan välistä, sängyn ja patjan välistä, farkkujen taskusta, rintsikoista.. Mä piilotin niitä moneen eri paikkaan. Koska mä luulin että jos mun huone ratsattaisiin, mun ei tarvis luopua jokaikisestä. Mulla oli harhoja joka päivä, monta kertaa päivässä ja mun oli vaikea keskittyä. Äänet käskivät satuttaa, tappaa ja mä satutin. Mun oli käytävä suihkussa monta kertaa päivässä. Mua ällötti oma itseni. Tätä jatku vajaan viikon. Mä ravasin suihkussa, viiltelin, hakkasin seinää, raavin käsiä. Uudestaan ja uudestaan.

15.10.2014 Mun on pakko saada pää sekaisin. Mä en ansaitse sitä apua jota mulle tarjotaan. Mun pitää kuolla. Mun pitää mennä. Ahdistun itsestäni niin paljon. Käyn taas suihkussa monta kertaa. Kädet tärisee. Pakko saada pää sekaisin. Pakko pakko pakko. Sä olet mun päässä, sä puhut junista, raiteista. Sä puhut lääkkeistä, pilleri toisensa perään. Yliannostus. Etten mä enää heräisi uuteen aamuun. Että mä vihdoinkin kuolisin. Mä en oikein tiedä, miten kuvailisin mun oloa. Levoton. Sekava. Itsetuhoinen. Todella itsetuhoinen. Hakkaan päätä seinään. Piirrän sängynpeittoon kuvioita. Epämääräisiä kuvioita. Mun mieli on yhtä mössöä. Pyydän maksimimäärän opamoxia.

Toi päivä oli yks pahimmista. Mä halusin vaan kuolla. Mä halusin vaan satuttaa. Tehdä pahaa. Mä hakkasin päätä seinään niin kauan, että päätä alkoi särkeä. Mä suunnittelin uutta yliannostusta. Harhoja oli taas. Liikaa. Mä en oikein saanu ajatuksista kiinni. Mä halusin vaan pois. Mä ahdistuin itsestäni. Mä en voinut katsoa peiliin. Mua ällötti.

16.10.2014 Huomenna koittaa kotiutuminen laitokseen. Lasken huoneen ovella 1 2 3 ja liimaan hymyn kasvoille. Ei kenenkään tarvi enää huomata kuinka paha olo mulla on. Viillänkö enkö viillä viillänkö ehkä en tiedä viillän. Ja punaiset juovat koristavat käsivartta epäsäännöllisenä kuviona. Kyyneleet valuu poskilla. Sattuu. Ja silti mä viillän uudestaan ja uudestaan. Sä olet taas mun päässä ja puhut mulle kauniista leveistä syvistä viilloista. Sä puhut junista ja raiteista. Pelkuri pelkuri vitun säälittävä paska, tapa jo ittes. Sä puhut mulle ja mä itken. Mä oon niin helvetin väsynyt tähän elämään. Muuten ollut aika levoton ilta. Hakkasin seinää. Heittelin tavaroita. Raivosin. Mulla ei oo enää merkitystä.

17 päivänä lokakuuta mä lähdin viikonlopuksi laitokseen, ja maanantaina palaisin osastolle uloskirjaukseen. Lomille mä lähdin ihan hyvillä mielin, mutta kun mä kuulin että mulla on liikkumavapauden rajoitukset ja esineiden ja aineiden haltuunotto; eli vietiin puhelin. Kuukaudeksi. En mä kestäny sitä. Menin huoneeseen, paskoin kokovartalopeilin ja viilsin. Ja istuin huoneessa verilammikossa. Ja mut kannettiin samantien autoon ja takaisin osastolle. Kirjaimellisesti siis kannettiin. Kaksi ohjaajaa vei mut takaisin. Mua uhattiin lepositeillä jos en istu vapaaehtoisesti vierashuoneeseen. Mä istuin siinä vaatteet veressä, sotkin tuolin jolla istuin. Ja lääkäri tutki mun kädet. Pitäishän nää tikkaa, mut katsotaan jos saadaan teipattua nämä, se sanoi. Ja sitten teipattiin. Ja mä itkin. Itkin monta tuntia. Ja mä vihasin itteeni. Mä vihasin laitosta. Mä vihasin kaikkia. Itkin huoneessa ja raavin kädet auki. Ja viilsin viilsin viilsin uudestaan ja uudestaan. Ei tunnu missään.

Viikonlopun jälkeen, 20 lokakuuta mut uloskirjattiin osastolta, koska todettiin ettei osasto pysty auttamaan sen enempää. Ja mä pakkasin tavarat, sanoin heipat ja lähdin takaisin laitokseen. Hyvää jatkoa sulle, hoitaja sanoi. Kaikenkaikkiaan osasto ei juurikaan auttanut mua siinä tilanteessa. Mä vaan valehtelin hoitajille silmät kirkkaina. 

eikä tää vielä tähänkään lopu

! ALASPÄIN OMALLA VASTUULLA !

Pitkästä aikaa sä puhut mulle taas. Huono huono huono. Sä et kelpaa tollasena. Sä kuiskailet mulle päivämääriä, ja mä huomaan miettiväni niitä enemmän kuin mun pitäisi. Ensin sä puhut huhtikuusta, sitten maaliskuusta, helmikuun lopusta ja sitten ensi viikosta. Mä lasken, montako pilleriä mä tarvitsisin. Että se ois varmasti ohi. Vitun läski huora tapa ittes. Sä et ansaitse elää. Ja mä yritän pidätellä kyyneleitä, mutten pysty siihen. Itku sumentaa mun silmät kun mä puran sheiverin. Mut en mä pysty painamaan sitä terää iholle enää. Mä haluan leveitä syviä viiltoja. Rasvakudosta. Suonet katki. Mut mä en pysty siihen. Viillä viillä viillä viillä viillä viillä viillä jo. Sä hoet sitä mulle, mutta mä en pysty. Ja salaa mä oon tyytyväinen kun mä en pystynyt. Ja silti itken, koska mä haluan niitä leveitä, syviä viiltoja. Mä haluan viiltää rasvakudokseen. 

Ja siinä se. Olo parani, ja kaikki tuntu jotenkin sumeelta. Miks mä itken? Miks mä äsken mietin itteni tappamista? Se en ollut minä. Ei se voinut olla. Nyt mä vaan pyyhin kyyneleet mun silmistä, ja yritän nukkua. Mut en pysty siihen. Viime vuoden muistikuvat tulee nopeesti mun mieleeni. Mä puristan kädet nyrkkiin ja yritän pidätellä kyyneleitä. Mä tärisen. Ja sit se loppuu. Ne lähtee niin nopeesti pois. Ja mä ihmettelen, että kuka mä oon? Tää sairaus taitaa taas viedä.

kyllä kai joskus ne enkelitkin putoaa

Mulla meni koko alkuvuosi tosi hyvin. Energiaa, hymyä, naurua, itsevarmuutta.. Mä elin ehkä hetkellisesti. Mut tällä viikolla mä kohtasin elämän realiteetit. Annika sä alotat koulun ensi tiistaina. Se kaikki mitä mä monena kuukautena halusin, on nyt mun nenän edessä. Mulle annettiin vihdoin mahdollisuus.

Ja musta tuntui että koko maailma romahti.

Ei musta ole siihen. En mä ole vielä valmis. Vaikka oon sitä monta kuukautta yrittänyt uskotella itselleni. Kyllä sä Annika pystyt. Kahtena päivänä viikossa, neljä tuntia päivässä. Liikaa, liikaa, liikaa. Tuntikin on liikaa. Minuuttikin on liikaa.

Miksi? 

En tiedä. Mut sen mä tiedän, että vielä ei ole sen aika. Mun pitää antaa aikaa itselleni että voin parantua. Antakaa tekin aikaa itsellenne. Älkää vaatiko liikaa. Koska hitaasti hyvä tulee, kannattaa aloittaa pienistä asioista. Koska kaikki ansaitsee onnistumisen kokemuksen. Multa se on jääny puuttumaan niin kovin pitkäksi aikaa. Mut teillä on oikeus onnistua, uskokaa itseenne, te tuutte pärjäämään jos ette ota liian isoa askelta kerralla. Mä oon ottamassa, ja mä tiedän mihin se päättyy. Mut kukaan ei usko mua. Kuule Annika tää on musta loistava juttu. Ei ei ei. Ei se ole. Mulle vaan sanotaan että kouluun vaan. Muttakun en mä pysty. Joo alotetaan heti ens viikolla. Ei, antakaa mulle vielä aikaa. Joo, eli nähdään tiistaina yhdeksältä. Ettekö te tajua, että musta ei ole siihen? Jatkossa voit olla enemmänkin kuin kaksi päivää. En.

diagnoosina dissosiaatiohäiriö

Mulle tehtiin keväällä 2014 psykologin tutkimukset, joiden jälkeen oltiin varmoja siitä, että mulla on dissosiatiivinen häiriö. Traumaperäinen. Vihaan jo tota sanaa, liian monimutkainen. Tää sairauskin on helvetin monimutkainen. 

Mä en itsekään aina pysy perässä, että mitä tähän mun sairauteeni kuuluu. Välillä itseäkin pelottaa, kun jotain tiettyjä oloja tulee. Syys-marraskuusta en muista kuin pari juttua; muut luen päiväkirjasta. Esimerkiksi lokakuinen sairaalareissu tulee aika usein mieleen, saaden aikaan järkyttävän ahdistuskohtauksen. Joskus jotku ikävät jutut menneisyydestä (ihan lapsuudesta asti) saavat ihan järkyttävät mittasuhteet, ja se päättyy sellaiseen ahdistuskohtaukseen, että tarvin tarvittavaa (ja yleensä syytän itteeni kaikesta, ja vahingoitan itteeni) Ääni mun pään sisällä puhuu mulle välillä. Ja mä saatan hetkessä muuttua ihmisenä "kokonaan", vaikka itse mä en sitä huomaa.

Mulle puhutaan vakavasta dissosiaatiohäiriöstä, ja mun monista persoonista. Välillä meen sellaseen tilaan, etten koe esimerkiks kipua. Jonka seurauksena mä oon paskonu mun rystyset liian monta kertaa, jonka seurauksena mä oon viiltänyt ne syvimmät viiltoni. Ja vaan nauranut. Halunnut tehdä sitä enemmän. Mä teen paljon asioita miettimättä mahdollisia seurauksia. Mä saatan sanoa jotain, mitä mä todellakin kadun muutaman minuutin päästä. Mä saatan tehdä itselleni jotain todella nopeasti, ja sit seuraavassa hetkessä mä en ees muista että miksi. Mä oon ottanut monta yliannostusta ilman että mietin, mitä siitä seuraa (nää on kuitenkin eri kertoja, kuin 05.10 tapahtunut suunniteltu yliannostus)

Yhdessä hetkessä mä voin pohtia tosi järkevästi kaikkea, mä nään valoa tunnelin päässä ja haluan parantua, mut sit toisessa hetkessä mä haluan vaan satuttaa itteeni, kuolla, enkä haluu olla olemassa. Silloin mä yleensä toimin tosi tyhmästi (viiltelen tai satutan itteeni muuten, sanon asioita joita mä en tarkoita jne..) Silloin kun tilanne oli huonoimmillaan, mä en muistanut mitä aiemmin päivällä on tapahtunu, miks oon satuttanu itteeni, tai miks oon sanonu jotain. Välillä meen psykoottiseksi, ja siitä mä en muista juuri mitään. Välillä mä vaan tuijotan johonkin, enkä kuule jos mulle puhutaan. Välillä ihmettelen viillettyjä käsivarsia ja välillä ihmettelen, että mitä oon tehnyt ku en saa liikkua tms. Päädyn aika usein satuttamaan itteeni. Mut parempina kausina dissosiatiiviset tilat ja tollaset ei oo niin isoja tai sellasia. Et pääsen niistä vielä irti.

Mulla epäiltiin lisäks kaksisuuntaista mielialahäiriöö, koska hyviä ja huonoja jaksoja tuli silleen tasaisin väliajoin. Hyvinä kausina rahaa menee paljon, enkä ees aina tiiä mihin kaikkeen sitä menee. Mä jaksan tehdä kaikkea, eikä väsytä ollenkaan. Periaatteessa. Ja sit taas huonoina kausina se aamuisin herääminenkin on miltei liikaa vaadittu ja oon itsetuhonen ja haluun kuolla. Ei mun lääkäri oo vissiin vieläkään poissulkenut sitä ajatusta, etteikö mulla tätä voisi olla.

Mut tällä hetkellä mun diagnoosilistassa on "vaan" traumaperäinen dissosiaatiohäiriö ja f32.9.