itsetuhoisuudesta

"Mä painan terän iholle. Mä viillän uudestaan, uudestaan ja uudestaan samasta kohtaa. Haava syvenee. Sentti, puolitoista. Vielä kolme samanlaista. Muutama pienempi. Ei niin syviä. Mä käännän käden ympäri, ja toivon, että mulla ois rohkeutta painaa terä niin syvälle, että se katkasis valtimon."(päiväkirjasta 16.09.2014)

Mä muutin henkisen kivun osittain fyysiseksi. Hetken helpotus, sitten järkyttävä viha itseä kohtaan. Sitten taas ahdistus. Ja viiltely. Loputon oravanpyörä. Mä pääsen aina hetkeksi pois siitä, mutta sitten mä ajaudun satuttamaan itseäni aina uudestaan ja uudestaan. Ja se kaikki alkoi harpilla tehdystä pienestä naarmusta. Sitten toinen naarmu. Ja kolmas. Muutama vähän syvempi. Silti pintanaarmuja. Käsi täyteen. Joka päivä. Kipua kipua pitää tuntea lisää enemmän kipua. Ja sitten se lähti käsistä. Yksi kaksi kolme. Kymmenen. Kaksikymmentä. Nyt ranteen sisäpintaan. Ensimmäinen syvä haava. Ja toinen. Kolmas. Viillä sentti syvemmältä, se huutaa mun päässäni. Pois pois pois pois. Siirryn jalkoihin. Syvempiä viiltoja. Polttavaa kipua. Kolmekymmentä. Viisikymmentä. Sata. Kaksisataa. Joka päivä. En pääse eroon siitä. Haluan tuntea kipua mä en ansaitse muuta. Osastolle.

Viillän oikean käden, reidet, sääret. Muutama yksittäinen viilto kyljissä, lantiolla, rintakehässä. Mä olen lisäksi hakannut rystyset mustelmille liian monta kertaa, raapinut käsiä. Lyönyt itseäni. Ja mä kadun joka ikistä. Mä ajattelin joskus, silloin kolme vuotta sitten, kun tää alko, että mä teen pari pientä haavaa. Mulla oli niin paha olla. Se kipu mun sisällä muuttu hetkeks fyysiseks, Hetkeks se helpotti, ja mä jäin koukkuun. Mutta sit ei enää riittäny pelkät pintanaarmut. Muutama veripisara ei riittänyt. Muutama hassu viilto ei tuntunut miltään. Piti viiltää enemmän, syvemmältä. Mä pelästyin, kun mä viilsin mun ensimmäisen syvän viiltoni. Mutta samalla mä vaan nauroin. Ja viilsin toisen. Ja kolmannen. Mä en enää saanut sitä mun hallintaan. Mä olin ollut kahdesti osastolla, mutta mä en lopettanut. Tuhosin kroppaani. Joka päivä. Joka päivä mä kärsin hirveästä syyllisyydestä, mikä tuli siitä, kun mä jouduin valehtelemaan perheelleni, ystävilleni, ja laitoksen ohjaajille, lääkärille. Kaikille. Kun mä menin pyytämään sideharsoa kansliasta, musta tuntui että mä olen vain pettymys. Kokonaan pettymys. Mä en voi edes kuvailla sitä itsevihan määrää, joka mussa oli, ja on osittain vieläkin. Jos mä voisin pyyhkiä kaikki arvet musta pois, mä tekisin sen.

Mutta tiiättekö te, samalla mä haluan pitää jokaisen osan itsestäni. Mä oon taistellu melkein neljä vuotta. Ja kaikki arvet kertoo siitä, että mä oon kokenut jotain. Että mulla on joskus ollu vaikeeta. Mä oon vihannut itseäni niin paljon, mä oon ollut niin ahdistunut. Ei en hae tällä sitä, että yhyy mulla on niin hirveen vaikeeta, säälikää mua, vaan että mulla on ollut helvetin vaikeeta käsitellä kaikenlasia asioita mun pääni kanssa. Mä en ole tykännyt itsestäni. Mun viiltelyyni ei puututtu silloin alkuun kunnolla. Vaikka olis pitänyt. Mä en olis ehkä koskaan viiltänyt reisiä, sääriä, tai niitä syvimpiä viiltoja, jos mua ois alkuun autettu kunnolla. Mulle sanottiin, että noi pintanaarmut ei ole pahoja. Sanottiin vain että älä tee lisää. Mutta mä tein. Ja mun valheet uskottiin. Nykyään mä pidän mun arpia muistona mun elämäni ehkä vaikeimmista vuosista. En mä niistä ylpeä ole, mutta en mä niitä häpeäkään.

Mun mielestäni itsetuhoisuus on aina otettava vakavasti. Mä tunnen ihmisiä, jotka on oikeesti kerran viiltäny vahingossa vähän liian syvältä. Mä oon nähnyt kun mulle todella läheiset ihmiset satuttaa itseään. Ja aikuiset ei puutu. Mä näen vieläkin, että monella mulle niin kovin tärkeällä ihmisellä on paha olla. Eikä kukaan auta. Liian monta kertaa mä oon nähnyt entistä nuoremmilla viillettyjä käsivarsia. Liian monta kertaa mä oon nähnyt, että esimerkiksi viiltelyyn ei puututa, jos ei viillä syvältä. Ei aina tarvitse viiltää syvältä. Ei aina tarvitse hakata rystysiä niin, että ne murtuu. Ei tarvitse oikeesti. Ne pienet pintanaarmut voi olla alkua, ja se voi paheta. Siihen voi addiktoitua. Niinkuin mulle kävi. Mä olen nähnyt sen, että ihmisille nauretaan, jos ne ei viillä syvältä. Niitä sanotaan huomiohuoriksi. Niinkuin mua alkuun sanottiin. Oikeesti, jos te näätte viillettyjä käsivarsia, jos te näätte mustelmaisia rystysiä, jos te näätte että jollain on paha olla, puuttukaa siihen. Kertokaa jollekin aikuiselle. Kenelläkään ei pitäis olla niin paha olla, että satuttais itseään. Että tuhoais oman kroppansa. Se alkaa yleensä pintanaarmusta. Mut se voi loppua siihen, et vahingossa meneekin liian syvältä. Se ei todellakaan oo naurun asia, jos joku viiltelee. Jos joku satuttaa muuten itseään. Kaikki itsetuhoisuus on vakavaa. Kaikki se kertoo pahasta olosta. Mä haluan, että siihen puututaan. Ettei aikuisena sitten tarvitse hävetä. Kyllä ne arvet vituttaa. Ei oo kiva kulkea shortseissa ja topeissa kesällä, kun kroppa näyttää siltä, miltä näyttää. Jos sä satutat itteäs, niin lopeta se, jooko? Lähe vaikka juoksemaan, huuda niin lujaa kuin pystyt, kirjoita, lue, kuuntele musiikkia, puhu jollekin. Tee jotain, mikä tuntuu kivalta. Mut älä tuhoa kroppaas, älä satuta itteäs. Jälkeenpäin se harmittaa. Mä tiedän sen, ja nyt mä olen ollut kolme viikkoa viiltelemättä. Käsien raapimisesta en oo vieläkään päässyt eroon. Mutta mä yritän. Yrittäkää tekin. Te pystytte siihen kyllä ♥

miks vihaa toista, kun voi olla samal puolella?

Muille kertominen oikeesti on sitä sankaruutta.

Mua on kiusattu koulussa kaksi vuotta. Ja myös mun harrastuksen parissa - ratsastuksessa - oon kuullut todella kritisoivia kommentteja. Tiedättekö te, kun yrittää kaikkensa, ja sit saakin vaan haukkuja? Kun luulee, että nyt menee hyvin, niin oikeasti jotkut vaan etsivät virheitä sun suorituksesta.

Mä menin seiskaluokalle elokuussa 2011, ja mua jännitti ja pelotti ihan hirveästi. Mä olin koko mun ala-asteeni käynyt kyläkoulussa, muistaakseni siellä oli silloin maksimissaan 43 oppilasta. Meidän luokka oli koko sen kuusi vuotta isoin, kymmenen oppilasta. Me kaikki tunnettiin toisemme hyvin, eikä meidän koulussa juurikaan ollut kiusaamista. Oli sitä, mutta todella vähän. Mun hyvää ystävääni kiusattiin siellä. Silloin mä olin mukana siinä porukassa, joka kiusasi. Mutta mä en halunnut sitä. Mä vain menin muiden mukana, ja pääsin porukkaan paremmin kun menin ns siihen kiusaamiseen mukaan. Mutta pahaa mä en koskaan kyseiselle ihmiselle halunnut. Tällä mun ystävällä oli kyllä kavereita, että yksin hän ei jäänyt.

Meidän koulussa ala-asteella opettajat saivat kyllä melko nopeesti tietää tästäkin tapauksesta. Mutta ei siihen koskaan silleen oikein kunnolla puututtu. Juteltiin kyllä joidenkin oppilaiden kanssa. Mäkin muistan, kun mun opettajani kysyi, että mikä tässä on tän homman nimi. Mä tietenkin selitin jotain ihan muuta kuin mitä oikeasti olisi pitänyt. Mä en koskaan tykännyt siitä tilanteesta, koska mä haluaisin aina, että kaikki on kavereita. Joo, kaikkien kanssa ei tarvitse kaveerata, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Mutta meillä oli hyvä porukka muuten, ala-asteella, ja siitä piti sitten lähteä yläasteelle, jossa oli yli 300 oppilasta. Se oli helvetin paljon verrattuna siihen 43:een.

Mä muistan, mulla oli pitkät vaaleanruskeat hiukset ja suora otsatukka. Mulla ei ollut tissejä eikä persettä, enkä mä osannut meikata. Mä olin vissiin kerran mun elämässä laittanut ripsiväriä tai jotain. En muista tarkkaan. Mä pukeuduin usein collareihin ja johonkin pitkähihaiseen paitaan. Tai sitten mulla oli t-paita ja huppari ja collarit. Tai todella löysät farkut. Tiedättehän niitä äidin ostamia farkkuja. Mitä käytetään yleensä jossain kolmos- tai nelosluokalla. Mä menin uuteen kouluun, ja ajattelin, että tää menee hyvin. Vaikka mä pelkäsin. Ja olinkin ensimmäiset viikot melko hiljainen - paitsi välitunneilla, jolloin olin kavereiden kanssa siinä tutussa porukassa. Mua ja mun kavereita alettiin sanoa muistaakseni "retuiksi". Ensin. Mä en tarkkaan tiedä, kiusattiinko muita meidän luokalla. Mutta mua kiusattiin. Tai mä koin sen kiusaamisena. Kun kävelin käytävillä, ihmiset kuiskailivat selän takana, jotkut nauroivat. Ei, mua ei koskaan tönitty tai mitään. Se oli vaan henkistä väkivaltaa. Mä muistan kun pidin hiuksia ylhäällä nutturalla, ja mua sanottiin sipuliksi. Aluks se oli ihan hauskaa, mutta pikkuhiljaa siitä tuli sellainen, että vittu, en mä kelpaa tälläisenäkään. Kun mun kroppaani oltiin haukuttu jonkin aikaa (olin siis tosi hoikka, ainakin omasta mielestä) niin mä rupesin olemaan syömättä, juoksin hulluna ja pudotin painoa kymmenen kiloa. Ainakin. Terveydenhoitaja epäili syömishäiriötä, jouduin punnituksiin säännöllisin väliajoin. Kun mun viiltelyni tuli luokan tietoon (en tarkkaan ees muista, miten se tuli ilmi..) ni mua kutsuttiin Viiltäjä-Jackiksi. Jälkeenpäin mua naurattaa se, mutta silloin se kertoi mulle että mussa on oikeesti vikaa. Mä en tarkalleen muista, kuka mulle näitä on sanonut. Mutta kaikkein pahimmat olivat ne, jotka sanoivat mulle että miksen mä vaan tapa itteäni jos mulla on niin paha olla. Jotkut sanoivat että mä olin hullu, että mun pitäisi mennä sairaalaan.

Silloin kun mun paha oloni alkoi näkyä koulunkäynnissä - kun mä lintsasin ja vastaavaa - niin mulle sanottiin usein että joo Annika sä et varmaan tuu tällekään tunnille. Ja silloin mä yleensä lähdin. Mä muistan, kuinka monet kerrat mä itkin koulun vessassa ja raavin käsiä auki. Ei niistä mitään arpia jäänyt, kun ne olivat niin säälittäviä. Mutta kuitenkin. Muutaman kerran mä viilsin koulun vessassa. Muutama hassu pintanaarmu. Mun kiusaamiseeni ei koskaan saatu loppua. Se loppu vasta kun mut sijoitettiin ryhmä- ja kuntoutuskotiin. Se yritettiin lopettaa ja kaikkea mahdollista, mutta siinä ei vaan onnistuttu. Ei siellä oikeasti puututtu siihen, niin kuin ei meidän ala-asteellakaan. Siitä vaan sanottiin pari kertaa. Ja sit se vaan jatku. Ja jatku. Ja jatku.

Joo, en hae tällä sitä, että yhyy oon ihan palasina säälikää mua, vaan mä haluun kertoa, että kiusaaminen voi olla myös hyvin pieniä asioita. Muutama sana voi riittää, ja joku toinen voi mennä ihan paskaksi. Mun itsetuntoni huononi todella paljon, mä aloin pelkäämään esimerkiksi sosiaalisia tilanteita. Joka kerta ulos lähtiessäni mun piti katsoa monta kertaa peiliin. Kelpaanko mä varmasti? Ja mulle sanottiin oikeasti vain muutama sana. Mä tiedän, kiusaaminen voi olla "pahempaakin", vaikka mun mielipiteeni on, että kaikenlainen kiusaaminen on perseestä, ja kenenkään ei pitäisi kokea sitä, kun kiusataan. Ei kenenkään. Mun mielestä kouluissa ja harrastuksissa pitäisi oikeasti puuttua kiusaamistilanteisiin. Että sitä selvittelyä ei jätettäisi puolitiehen. Ja kaikki, joita kiusataan; teidän pitää kertoa siitä jollekin aikuiselle! Kenenkään ei tarvitse olla yksin tälläisten asioiden kanssa, jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on. Mä painotan nyt eniten sitä, että kaikkien kanssa ei tarvitse kaveerata, mutta toimeen pitää tulla. Ei se oo liikaa vaadittu. Miettikää, jos te kiusaatte jotain, ja kyseinen henkilö ei jaksakkaan enää kuunnella sitä, vaan tekee itselleen jotain? Sitäkö kiusaajat hakee? Mä toivon, että tän tekstin lukemisen jälkeen te mietitte, että ootteko te ite niin helvetin täydellisiä, että te voitte haukkua muita. Mä toivon, että jos te kiusaatte jotain, lopettakaa se. On rohkeeta pyytää anteeksi. Ja se voi oikeasti pelastaa jotain, kun pyytää anteeksi. Kelatkaa sitä. 

jos joskus tuntuu siltä ettet riitä tai kelpaa

Kun sä kävelet esimerkiksi jossain kauppakeskuksessa. Sä mietit, onko sulla nyt tarpeeksi siistit vaatteet, ootko sä meikannut tarpeeksi hyvin ja että ootko sä laittanut sun hiukset varmasti hyvin. Sulla on lyhyet hiukset. Sä haluaisit pitkät, tummat, kiiltävät hiukset. Sä oot viimeaikoina syönyt vähän enemmän suklaata kuin ennen. Sä et oo treenannut niin paljon kuin olisit halunnut. Ja sä katselet muita ihmisiä, niitä jotka näyttää siltä, että ne pitää huolta kropastaan, jaksaa panostaa ulkonäköönsä enemmän kuin sinä, ja joilla on sellaiset pitkät kiiltävät hiukset. Kuulostaako tutulta? Jep, niin mustakin.

Mulla on tosi huono itsetunto, ja oon monta vuotta kieriskellyt itsevihassa. En oo koskaan tarpeeksi kaunis, tai tarpeeksi laiha. Aina on jotain, mitä mä vihaan. Ja viime aikoina mä olen alkanut vihaamaan jokaista osaa itsessäni. Aina mä näen jonkun toisen, jolla on treenatumpi kroppa, pidemmät ja parempikuntoisemmat hiukset, kauniimmat silmät tai jotain. Mä en ole koskaan tarpeeksi hyvä. Ja mä tiedän sen, että mä en ole oikeasti kovin kaunis. Ja mulla ei todellakaan ole hyvä kroppa. Mä en ole moneen kuukauteen pystynyt huolehtimaan mun kropastani. Mulla ei ole ollut voimavaroja siihen. Ja mulle kannettiin suklaata kaksin käsin kun mä olin rajoituksissa. En syytä siitä ketään, itsehän mä pyysin sitä, mutta kyllä se jälkeenpäin ajateltuna vituttaa. Mulla voisi olla litteä vatsa, treenatumpi alakroppa, eikä mulla olis sitä helvetin kaksoisleukaa. Jos mä kävisin vielä kaksi kertaa viikossa ratsastamassa, ja lisäksi vielä body pumpeissa/salilla/lenkillä. Mutta ne jäi kaikki. Mulla oli niin helvetin suuri työ pitää itseni kasassa, kun mun pääni ei ole yhtään kunnossa. Eikä mulla sinänsä ollut mitään syytä näyttää ihmiseltä. En saanut mennä ulos, mulla ei ollut poikaystävää tai mitään. Mä vain olin, ja söin.

Joo, sekin on totta, että mä olisin varmasti pystynyt, jos olisin halunnut. Jossittelu ei auta, enkä mä anna itselleni ikinä anteeksi, että päästin itseni tähän kuntoon. Mun olisi vaan pitänyt pakottaa itseni lähtemään sinne lenkille, tai tallille. Mun olisi vaan pitänyt olla syömättä sitä suklaata. Mun olisi pitänyt sitä tätä ja tuota. Mä vaihdoin sen, että jaksoin juosta monta kilometriä putkeen, siihen, että mä väsyn jo lyhyilläkin matkoilla. Ja vähäkin urheilu nostaa sykkeen kattoon. Tai ei ehkä ihan - kyllä mä pystyn vieläkin ratsastamaan vaikka kaksi tuntia, mutta se käy jo kunnon treenistä - ennen pystyin ratsastamaan vaikka kolme hevosta, ja käymään vielä kävelemässä/juoksemassa mun silloisen hoitoponini kanssa. Kyllä, mä pystyn vieläkin juoksemaan 800 metriä, mutta sen jälkeen sattuu keuhkoihin ja joka paikkaa kolottaa. Mä pystyn periaatteessa samanlaisiin suorituksiin kuin ennenkin. Periaatteessa. Mutta tiedättekö te, että olisi paljon kivempaa juosta se 800 metriä ilman, että sen jälkeen pitää levätä seuraavat kaksi tuntia? Tiedättekö kuinka paljon kivempaa olisi ratsastaa se kolme tuntia ja käydä sen jälkeen vielä juoksemassa? Siitä tulisi niin hyvä fiilis. Ja tuleehan liikunnasta mulle nytkin hyvä fiilis. Mutta kun se oli silloin joskus niin paljon helpompaa. Se oli silloin joskus itsestään selvyys.

Tuli varmaan aika selväksi, että mä vihaan itseäni. Todella paljon. Ei ole enää sellaista päivää, etten vihaisi. Mutta, tiiättekö te, yksi ihminen mun elämässä sanoo mua kauniiksi. Se sanoo että mä kelpaan sellaisena kuin olen. Se sanoo että sitä ei kiinnosta, miltä mun kroppani näyttää. Se sanoo että sisäinen kauneus on kaikkein tärkeintä. Jotenkin noin (jos sä nyt luet tätä, ni anteeks jos muistan ihan väärin....) . Se kun mua on kiusattu pari vuotta koulussa, joskus sen takia, että mulla ei ollut tissejä eikä persettä. Mä olin silloin vissiin 13 vuotias. Ja nyt kun mä oon saanut lisää kiloja ja muotoja, mä olenkin läski. Se saa mut todella ahdistuneeksi, koska tuntuu etten mä kelpaa minkäänlaisena. Tuntuu, että mua haukuttaisiin vaikka mä olisin minkälainen. Mutta tiiättekö te, toi ihminen, jota mä rakastan eniten tässä maailmassa, on sitkeesti yrittänyt saada mua uskomaan, että ei se ulkonäkö oo se kaikkein tärkein asia. Joo, ei munkaan mielestä. Mä olen vain niin sellainen että mun pitää aina olla tarpeeksi hyvä, koskaan ei riitä se melkein. Jos mä valitsisin kaverit pelkästään ulkonäön perusteella, en olis varmaan koskaan tutustunut mun parhaisiin kavereihin. En mä sillä, että ne ois rumia. Koska kaikki on kauniita omalla tavallaan. Mutta ei aina tarvi näyttää siltä, kuin jotkut mallit. Suurinpiirtein. Teissä kaikissa on paljon kaunista. Te ette ehkä näe sitä itse, mutta uskokaa mua. Seuraavan kerran kun mietit, että ostatko sä sitä suklaata, vai et, niin sä voit ihan hyvin ostaa. Jokainen saa joskus herkutella. Ihan sama painatko 30 vai 90 kiloa, ihan sama ootko lyhyt vai pitkä, ihan sama onko sulla pitkät vai lyhyet hiukset, vihreät vai ruskeat silmät. Sä olet kaunis juuri tuollaisena.♥

kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen

Mä haluan olla selviytymistarina.

Mä oon todella huono kirjoittamaan tälläisiä. Mutta mä haluan kirjoittaa tämän, vaikka se on helvetin vaikeeta. Mä tiedän, kaikilla on niitä omia juttuja, haasteita. Mulla oli vuosi sitten vaikeeta mennä esimerkiksi bussiin. Ihmispaljouteen. Tuntui koko ajan etten mä riitä sellaisena kuin olen. Mut on määritelty kasaksi erinäisiä sairauksia, mä en ole enää Annika. Aina puhutaan mun sairauksistani. Monenlaisesta oirehdinnasta. Dissosiatiivinen häiriö. Sulla on kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireita. Masennus. Välillä sä meet ihan psykoottiseksi. Ja mä niin toivoisin, että mä voisin pyyhkiä kaiken tän pois. Mä haluaisin aamulla herätessäni miettiä mielummin, mitä kaikkea kivaa voisin tehdä, kuin että miten helvetissä mä selviän taas yhdestä päivästä. Ihan valehtelematta voin sanoa, että jokaiseen päivään mahtuu ainakin kerran ajatus "Miksi mä olen tälläinen, en mä kelpaa". Joka päivä kun mä katson peiliin, mä mietin, onko mussa sellaista, mitä mä en vihaisi. Koska joka päivä, kun mä katson peiliin, mä tunnen vaan vihaa. Liian isot reidet. Liian iso maha. Selkärangan nikamien helminauhaa ei ole näkynyt aikoihin. Solisluutkin ovat hautautuneet jonnekin. En mä ole sellainen ihminen, joka treenaa veren maku suussa. Vaikka mä haluaisin olla. Mä haluan olla paljon muutakin, mutta mä en vain jaksa. Jokin pitää mua paikoillaan. Se ei oo pelkkää väsymystä. Mulla menee ihan liikaa voimia selvitä jokaisesta päivästä mun pääni kanssa, en ehdi huolehtimaan kropastani.

Kun mä sain koulupaikan yläasteen jälkeen, mua ei olis voinut vähempää kiinnostaa se. Mä kävin parilla tunnilla päivässä, lintsasin, kävin kesken tunnin röökillä ja haukuin opettajaa. Hirveän lapsellista ja tyhmää käytöstä, kun jälkeenpäin ajattelee. Joka päivä kun mä menin kouluun, mä hymyilin kauniisti. Ja mä nauroin. Mulla oli hiukset laitettuna. Mä olin meikannut ja valinnut siistit vaatteet. Mulla oli aina pitkähihainen paita. Koska melkein joka aamu mä paikkailin mun kädessä olevia haavoja, jotka mä olin viiltänyt edellisenä iltana, ja joista ei verenvuoto ollut loppunut vieläkään. Mä viilsin mun elämäni ensimmäiset oikeasti syvät viillot joskus elokuussa 2014. Mä valehtelin kaikille. Hymyilin muille ihmisille. Joskus syyskuun alussa otin yliannostuksen matkapahoinvointilääkkeitä. Mut vietiin sairaalaan ja olin tarkkailussa yön yli. Mä muistan kun hoitajat uhkasi laittaa nenämahaletkun, jos en juo lääkehiiltä. Mä muistan kuinka mä meinasin oksentaa yhden hoitajan kengälle. Ja mä muistan kuinka paljon mä itkin sinä iltana. Mä halusin vaan hetkeksi unohtaa kaiken paskan. Mä olen siis ollut sijoitettuna ryhmä- ja kuntoutuskodissa syyskuusta 2013. Ja kun laitoksen ohjaaja lähti siitä mun vieressä olevalta tuolilta, tuntui että mä jäin ihan yksin. Olin vieraassa paikassa, kaikenmaailman letkuissa ja monitoreissa. Mä en ollut pessyt sinä päivänä hiuksia, ja olo tuntui muutenkin jotenkin likaiselta. Ja siinä mä makasin sairaalasängyssä, liian kirkkaassa valaistuksessa. Ja pyysin monta kertaa apua, mutta kukaan ei tullut. Mä olin yksin. Mä kävin sinä yönä läpi tunteet varmaan aikalailla laidasta laitaan. Miten mä sain itseni taas niin huonoon tilanteeseen?

Koko ajan mä haaveilin, että mä olisin kaksikymmentä kiloa kevyempi. Ja silti ahmin suklaata. Join energiajuomia ja liikaa sitä yhtä päärynälimsaa. Perustelin itselleni, että heti seuraavan limsapullon jälkeen aloitan laihdutuksen. Ja sitten join taas pullollisen. Ja taas vannoin. Ja taas avasin energiajuomatölkin. Päivä päivältä mua alkoi oksettaa enemmän mun kroppani, ja siltikään en tehnyt mitään asian hyväksi. Reisiväli pieneni koko ajan, maha kasvoi kasvamistaan ja aloin muutenkin näyttää ihan epämuodostuneelta. Mä sain niistä matkapahoinvointilääkkeistä niin hyvän olon ensimmäisellä kerralla, että vedin niitä vielä viisi, vai kuusi kertaa ensimmäisen kerran jälkeen. Enkä jäänyt kiinni. Kuulin harhoja. Näin ihmisiä paikoissa, joissa ei oikeasti ollutkaan ketään. Tasapaino heitti. Enkä mä tuntenut kun mä viilsin. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Tiedättekö te sen, kun ei muista edes eilistä päivää? Mun pitää lukea päiväkirjasta päiviä taaksepäin, jotta mä muistan. Syyskuussa sain viikon liikkumavapauden rajoitukset yliannostuksen takia. Mä tipahtelin entistä useammin johonkin. Mä näin painajaisia joka yö. Mä kävin koulua entistä vähemmän. Ja mä söin enemmän kuin aikoihin. Olin ahdistunut, ja joka päivä mä toivoin, että tää paska loppuis. Ettei mun tarvis enää herätä uuteen huomiseen. Mikään ei pitänyt mua pinnalla. Aina kun sain hetken happea, vajosin takaisin pohjalle. Koko ajan mentiin vuoristorataa. Sen mä muistan. Ja kun päästiin lokakuuhun, mä olin tehnyt päätöksen; Mä aion tappaa itseni. Mä en tule näkemään vuotta 2015. Mä kasasin 19700 milligrammaa särkylääkkeitä.

05.10.2014 mä sanoin teille kaikille "hyvää yötä."

Minun tapani hyvästellä, 
on olla tässä hetken verran.
Sinut sänkyysi peitellä,
syleillä viimeisen kerran.

Kirjoitin toiseen blogiini "viimeisen" postauksen. Halusin hyvästellä teidät noilla laulun sanoilla. Mä otin ne kaikki kasaamani lääkkeet, ja lähdin takaisin laitokseen. Mun kaverini oli ehtinyt jo soittaa ambulanssin meille kotiin. Mä halusin kuolla. Mä halusin mennä, koska mä en jaksanut enää. Mä hymyilin, kun mua alkoi väsyttää. Mä muistan sen. Mä menin laitokseen, ne oli saanu jostain kuulla, että olin ottanut yliannostuksen. Sinne soitettiin ambulanssi, ja mut vietiin sairaalaan. 

Mä muistan ajastani siellä ensiavussa vain ihan pieniä pätkiä. Kuulen mun huudon välillä vieläkin mun päässä. Päästäkää vittu irti, muhun sattuu. Sinne kutsuttiin järjestysmies, joka painoi mut sänkyä vasten. Ja mä muistan että mä huusin, ja itkin. Ja yritin potkia sitä järjestysmiestä. Mua ahdisti kun joku koski muhun. Ja sitten mä en muista enää mitään. Herään viiden tunnin jälkeen samasta sängystä. Olen lepositeissä ja on turta olo. Oon pettynyt. Enkö mä vieläkään kuollut? Huusin ja itkin. Oksensin niin, että koko kroppaan sattui. Kyyneleet silmissä mä toivoin, että olisin ottanut pari pilleriä lisää. Että mä oisin vihdoin saanu rauhan. Kun mä olin kolme ja puoli vuotta taistellut omaa päätäni ja maailmaa vastaan, mä halusin vaan lopettaa kaiken. Musta tuntui ettei elämällä ollut mitään annettavaa. Ja sitten se kiva hoitaja silitti mun päätä, ja toi mulle rauhoittavaa. Ja mä nukahdin. Seuraavana aamuna lähdettiin ambulanssilla teholle. Sun maksa voi pettää. Teholla muhun laitettiin varmaan miljoona monitoria kiinni. Sain diapamia ahdistukseen, ja mä nukuin. Ja katsoin telkkaria. Ja olin niin väsynyt. Mun hiukseni olivat takussa, hoitajat olivat riisuneet mut ja vaihtaneet mulle vaatteet. Mulla oli sellainen olo, ettei mulla oo enää mitään yksityisyyttä. Tuntui oksettavalta, että joku oli nähnyt mut ilman vaatteita. Mä häpesin itseäni niin paljon. 

Nyt, reilu kolme kuukautta tapahtuneen jälkeen mä oon saanut kelattua asioita aika hyvin mun päässäni. Olin kaksi viikkoa osastolla m1-lähetteellä. Kriisijakso. Mä tutustuin uusiin ihmisiin, sain purettua mun ahdistustani, ja mä sain ulkoilla, nähdä perheen. Kun pääsin osastolta, mä sain kuukauden liikkumavapauden ja yhteydenpidon rajoitukset. Kuukausi mun piti vain istua. Mä ahdistuin todella paljon. Mutta silti piti jatkaa istumista ja sietää. Viiltelin. Raavin käsiä auki. Mutta samalla mä kirjoitin todella paljon. Ja kelasin, että mikä tässä elämässä on oikeesti tärkeää. Pienet asiat. Se, että kotona odottaa oma sänky aina, jos mä haluan kotiin. Se, että mulla on ihmisiä jotka ottaa kopin jos mä putoan. Se, että mulla on sellainen ihminen, joka pitää kädestä ja halaa, pitää kiinni eikä päästä lähtemään. Se, että mulla on hyviä ystäviä mun ympärilläni. Joka ikinen sekunti mä olen onnellinen siitä, että mä en silloin lokakuussa kuollut. Vaikka mun piti. Mä en olisi koskaan rakastunut. Mä en olis koskaan saanut sitä helvetin hyvää fiilistä kahden tunnin lenkin jälkeen. Mä en ois enää kokenut sitä, miltä tuntuu ratsastaa, saada hevonen kulkemaan oikein päin. Enkä mä olisi päässyt nauramaan mun ystävien kanssa. Niiden ihmisten kanssa, joilla on mulle eniten merkitystä. En mä haluu jättää niitä. Vaikka ne ehkä pystyis elämään ilman mua, niin mä en pysty elämään ilman niitä. Ja vaikka mä vieläkin joka päivä katson peiliin ja haluan oksentaa, mä tykkään itsestäni ehkä vähän enemmän.

Kaikki ihmiset on arvokkaita. Jokaisessa päivässä on jotain hyvää. Pienet asiat on usein kaikkein tärkeimpiä. Kannattaa sanoa joka päivä rakkaimmille ihmisille, kuinka tärkeitä he ovat. Koskaan ei tiedä, että näättekö te viimeisen kerran. Teissä kaikissa on paljon hyvää. Te kaikki tuutte selviimään, vaikka teillä ois minkälaisia haasteita. Uskokaa itseenne. Te olette vahvoja. Taistelijoita. ♥