Ehkä pari, kolme päivää on menny tosi huonosti. Harhoja, viiltelyä, feikkihymyä, ahmimista, itkua, pettymystä. Mä en oo oikeestaan kelleen kertonu mun viiltelystä. Viimeisin kerta taitaa olla joskus tammikuussa. Oikeasti viime lauantaina, viimeks tänään aamulla suihkussa. Enkä oo kertonu muustakaan pahasta olosta. Oon vaan hymyilly. Sen oon huomannu että mun kipukynnys on paljon alhaisempi, en mä enää viillä syvään. Muutama säälittävä yritys ja kymmenittäin pintanaarmuja. Mieliala menee vaan koko ajan alemmas, mä en halua katsoa peiliin koska vihaan itseäni niin paljon. Kun mä katson haavaisia käsivarsia, mä tunnen vaan pettymystä. Mikset sä vitun paska voi viiltää syvemmältä? Ihmettelen itsekkin että miten eri tavalla mä tunnen kipua nyt kuin esimerkiks puol vuotta sitten. No, fiksu osa musta tajuaa sen, että tälläsestähän se viimekski lähti. Ensin paljon pintanaarmuja, sit pari syvempää. Ja syvenee aina vaan.
Mä oon ollu töissä, laitoksessa, kotona. Ja harhoja kaikkialla. Ei koko ajan, mutta ihan yllättäen ja paljon. Ja pitkään. Muutama hetki on täysin pimennossa. Mitä tapahtui? Mä en nää itteeni mitenkään päin hyvänä. Huono huono huono. Ei mun kuuluisi olla ees olemassa. Sairas osa musta haluu kiskoa mut hautaan. Mut silti jossain syvällä mun mielessä mä tiiän että haluun selvitä. Se on vaan välil niin vaikeeta. Ja täl hetkellä en usko siihen ollenkaan. Mä oon vaan kasa virheitä. Liian iso, vääränväriset hiukset, rumat kasvot, huono huono huono. Sana kertautuu moneen kertaan ja mun pää meinaa hajota. Illalla ennen nukkumaanmenoa mä toivon etten heräis enää uuteen huomiseen. Öisin heräilen painajaisiin.
Ollaanko nyt menossa kovaa vauhtia viime syksyyn?
Mä toivon oikeasti ettei.
