kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen

Mä haluan olla selviytymistarina.

Mä oon todella huono kirjoittamaan tälläisiä. Mutta mä haluan kirjoittaa tämän, vaikka se on helvetin vaikeeta. Mä tiedän, kaikilla on niitä omia juttuja, haasteita. Mulla oli vuosi sitten vaikeeta mennä esimerkiksi bussiin. Ihmispaljouteen. Tuntui koko ajan etten mä riitä sellaisena kuin olen. Mut on määritelty kasaksi erinäisiä sairauksia, mä en ole enää Annika. Aina puhutaan mun sairauksistani. Monenlaisesta oirehdinnasta. Dissosiatiivinen häiriö. Sulla on kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireita. Masennus. Välillä sä meet ihan psykoottiseksi. Ja mä niin toivoisin, että mä voisin pyyhkiä kaiken tän pois. Mä haluaisin aamulla herätessäni miettiä mielummin, mitä kaikkea kivaa voisin tehdä, kuin että miten helvetissä mä selviän taas yhdestä päivästä. Ihan valehtelematta voin sanoa, että jokaiseen päivään mahtuu ainakin kerran ajatus "Miksi mä olen tälläinen, en mä kelpaa". Joka päivä kun mä katson peiliin, mä mietin, onko mussa sellaista, mitä mä en vihaisi. Koska joka päivä, kun mä katson peiliin, mä tunnen vaan vihaa. Liian isot reidet. Liian iso maha. Selkärangan nikamien helminauhaa ei ole näkynyt aikoihin. Solisluutkin ovat hautautuneet jonnekin. En mä ole sellainen ihminen, joka treenaa veren maku suussa. Vaikka mä haluaisin olla. Mä haluan olla paljon muutakin, mutta mä en vain jaksa. Jokin pitää mua paikoillaan. Se ei oo pelkkää väsymystä. Mulla menee ihan liikaa voimia selvitä jokaisesta päivästä mun pääni kanssa, en ehdi huolehtimaan kropastani.

Kun mä sain koulupaikan yläasteen jälkeen, mua ei olis voinut vähempää kiinnostaa se. Mä kävin parilla tunnilla päivässä, lintsasin, kävin kesken tunnin röökillä ja haukuin opettajaa. Hirveän lapsellista ja tyhmää käytöstä, kun jälkeenpäin ajattelee. Joka päivä kun mä menin kouluun, mä hymyilin kauniisti. Ja mä nauroin. Mulla oli hiukset laitettuna. Mä olin meikannut ja valinnut siistit vaatteet. Mulla oli aina pitkähihainen paita. Koska melkein joka aamu mä paikkailin mun kädessä olevia haavoja, jotka mä olin viiltänyt edellisenä iltana, ja joista ei verenvuoto ollut loppunut vieläkään. Mä viilsin mun elämäni ensimmäiset oikeasti syvät viillot joskus elokuussa 2014. Mä valehtelin kaikille. Hymyilin muille ihmisille. Joskus syyskuun alussa otin yliannostuksen matkapahoinvointilääkkeitä. Mut vietiin sairaalaan ja olin tarkkailussa yön yli. Mä muistan kun hoitajat uhkasi laittaa nenämahaletkun, jos en juo lääkehiiltä. Mä muistan kuinka mä meinasin oksentaa yhden hoitajan kengälle. Ja mä muistan kuinka paljon mä itkin sinä iltana. Mä halusin vaan hetkeksi unohtaa kaiken paskan. Mä olen siis ollut sijoitettuna ryhmä- ja kuntoutuskodissa syyskuusta 2013. Ja kun laitoksen ohjaaja lähti siitä mun vieressä olevalta tuolilta, tuntui että mä jäin ihan yksin. Olin vieraassa paikassa, kaikenmaailman letkuissa ja monitoreissa. Mä en ollut pessyt sinä päivänä hiuksia, ja olo tuntui muutenkin jotenkin likaiselta. Ja siinä mä makasin sairaalasängyssä, liian kirkkaassa valaistuksessa. Ja pyysin monta kertaa apua, mutta kukaan ei tullut. Mä olin yksin. Mä kävin sinä yönä läpi tunteet varmaan aikalailla laidasta laitaan. Miten mä sain itseni taas niin huonoon tilanteeseen?

Koko ajan mä haaveilin, että mä olisin kaksikymmentä kiloa kevyempi. Ja silti ahmin suklaata. Join energiajuomia ja liikaa sitä yhtä päärynälimsaa. Perustelin itselleni, että heti seuraavan limsapullon jälkeen aloitan laihdutuksen. Ja sitten join taas pullollisen. Ja taas vannoin. Ja taas avasin energiajuomatölkin. Päivä päivältä mua alkoi oksettaa enemmän mun kroppani, ja siltikään en tehnyt mitään asian hyväksi. Reisiväli pieneni koko ajan, maha kasvoi kasvamistaan ja aloin muutenkin näyttää ihan epämuodostuneelta. Mä sain niistä matkapahoinvointilääkkeistä niin hyvän olon ensimmäisellä kerralla, että vedin niitä vielä viisi, vai kuusi kertaa ensimmäisen kerran jälkeen. Enkä jäänyt kiinni. Kuulin harhoja. Näin ihmisiä paikoissa, joissa ei oikeasti ollutkaan ketään. Tasapaino heitti. Enkä mä tuntenut kun mä viilsin. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Tiedättekö te sen, kun ei muista edes eilistä päivää? Mun pitää lukea päiväkirjasta päiviä taaksepäin, jotta mä muistan. Syyskuussa sain viikon liikkumavapauden rajoitukset yliannostuksen takia. Mä tipahtelin entistä useammin johonkin. Mä näin painajaisia joka yö. Mä kävin koulua entistä vähemmän. Ja mä söin enemmän kuin aikoihin. Olin ahdistunut, ja joka päivä mä toivoin, että tää paska loppuis. Ettei mun tarvis enää herätä uuteen huomiseen. Mikään ei pitänyt mua pinnalla. Aina kun sain hetken happea, vajosin takaisin pohjalle. Koko ajan mentiin vuoristorataa. Sen mä muistan. Ja kun päästiin lokakuuhun, mä olin tehnyt päätöksen; Mä aion tappaa itseni. Mä en tule näkemään vuotta 2015. Mä kasasin 19700 milligrammaa särkylääkkeitä.

05.10.2014 mä sanoin teille kaikille "hyvää yötä."

Minun tapani hyvästellä, 
on olla tässä hetken verran.
Sinut sänkyysi peitellä,
syleillä viimeisen kerran.

Kirjoitin toiseen blogiini "viimeisen" postauksen. Halusin hyvästellä teidät noilla laulun sanoilla. Mä otin ne kaikki kasaamani lääkkeet, ja lähdin takaisin laitokseen. Mun kaverini oli ehtinyt jo soittaa ambulanssin meille kotiin. Mä halusin kuolla. Mä halusin mennä, koska mä en jaksanut enää. Mä hymyilin, kun mua alkoi väsyttää. Mä muistan sen. Mä menin laitokseen, ne oli saanu jostain kuulla, että olin ottanut yliannostuksen. Sinne soitettiin ambulanssi, ja mut vietiin sairaalaan. 

Mä muistan ajastani siellä ensiavussa vain ihan pieniä pätkiä. Kuulen mun huudon välillä vieläkin mun päässä. Päästäkää vittu irti, muhun sattuu. Sinne kutsuttiin järjestysmies, joka painoi mut sänkyä vasten. Ja mä muistan että mä huusin, ja itkin. Ja yritin potkia sitä järjestysmiestä. Mua ahdisti kun joku koski muhun. Ja sitten mä en muista enää mitään. Herään viiden tunnin jälkeen samasta sängystä. Olen lepositeissä ja on turta olo. Oon pettynyt. Enkö mä vieläkään kuollut? Huusin ja itkin. Oksensin niin, että koko kroppaan sattui. Kyyneleet silmissä mä toivoin, että olisin ottanut pari pilleriä lisää. Että mä oisin vihdoin saanu rauhan. Kun mä olin kolme ja puoli vuotta taistellut omaa päätäni ja maailmaa vastaan, mä halusin vaan lopettaa kaiken. Musta tuntui ettei elämällä ollut mitään annettavaa. Ja sitten se kiva hoitaja silitti mun päätä, ja toi mulle rauhoittavaa. Ja mä nukahdin. Seuraavana aamuna lähdettiin ambulanssilla teholle. Sun maksa voi pettää. Teholla muhun laitettiin varmaan miljoona monitoria kiinni. Sain diapamia ahdistukseen, ja mä nukuin. Ja katsoin telkkaria. Ja olin niin väsynyt. Mun hiukseni olivat takussa, hoitajat olivat riisuneet mut ja vaihtaneet mulle vaatteet. Mulla oli sellainen olo, ettei mulla oo enää mitään yksityisyyttä. Tuntui oksettavalta, että joku oli nähnyt mut ilman vaatteita. Mä häpesin itseäni niin paljon. 

Nyt, reilu kolme kuukautta tapahtuneen jälkeen mä oon saanut kelattua asioita aika hyvin mun päässäni. Olin kaksi viikkoa osastolla m1-lähetteellä. Kriisijakso. Mä tutustuin uusiin ihmisiin, sain purettua mun ahdistustani, ja mä sain ulkoilla, nähdä perheen. Kun pääsin osastolta, mä sain kuukauden liikkumavapauden ja yhteydenpidon rajoitukset. Kuukausi mun piti vain istua. Mä ahdistuin todella paljon. Mutta silti piti jatkaa istumista ja sietää. Viiltelin. Raavin käsiä auki. Mutta samalla mä kirjoitin todella paljon. Ja kelasin, että mikä tässä elämässä on oikeesti tärkeää. Pienet asiat. Se, että kotona odottaa oma sänky aina, jos mä haluan kotiin. Se, että mulla on ihmisiä jotka ottaa kopin jos mä putoan. Se, että mulla on sellainen ihminen, joka pitää kädestä ja halaa, pitää kiinni eikä päästä lähtemään. Se, että mulla on hyviä ystäviä mun ympärilläni. Joka ikinen sekunti mä olen onnellinen siitä, että mä en silloin lokakuussa kuollut. Vaikka mun piti. Mä en olisi koskaan rakastunut. Mä en olis koskaan saanut sitä helvetin hyvää fiilistä kahden tunnin lenkin jälkeen. Mä en ois enää kokenut sitä, miltä tuntuu ratsastaa, saada hevonen kulkemaan oikein päin. Enkä mä olisi päässyt nauramaan mun ystävien kanssa. Niiden ihmisten kanssa, joilla on mulle eniten merkitystä. En mä haluu jättää niitä. Vaikka ne ehkä pystyis elämään ilman mua, niin mä en pysty elämään ilman niitä. Ja vaikka mä vieläkin joka päivä katson peiliin ja haluan oksentaa, mä tykkään itsestäni ehkä vähän enemmän.

Kaikki ihmiset on arvokkaita. Jokaisessa päivässä on jotain hyvää. Pienet asiat on usein kaikkein tärkeimpiä. Kannattaa sanoa joka päivä rakkaimmille ihmisille, kuinka tärkeitä he ovat. Koskaan ei tiedä, että näättekö te viimeisen kerran. Teissä kaikissa on paljon hyvää. Te kaikki tuutte selviimään, vaikka teillä ois minkälaisia haasteita. Uskokaa itseenne. Te olette vahvoja. Taistelijoita. ♥