itsetuhoisuudesta

"Mä painan terän iholle. Mä viillän uudestaan, uudestaan ja uudestaan samasta kohtaa. Haava syvenee. Sentti, puolitoista. Vielä kolme samanlaista. Muutama pienempi. Ei niin syviä. Mä käännän käden ympäri, ja toivon, että mulla ois rohkeutta painaa terä niin syvälle, että se katkasis valtimon."(päiväkirjasta 16.09.2014)

Mä muutin henkisen kivun osittain fyysiseksi. Hetken helpotus, sitten järkyttävä viha itseä kohtaan. Sitten taas ahdistus. Ja viiltely. Loputon oravanpyörä. Mä pääsen aina hetkeksi pois siitä, mutta sitten mä ajaudun satuttamaan itseäni aina uudestaan ja uudestaan. Ja se kaikki alkoi harpilla tehdystä pienestä naarmusta. Sitten toinen naarmu. Ja kolmas. Muutama vähän syvempi. Silti pintanaarmuja. Käsi täyteen. Joka päivä. Kipua kipua pitää tuntea lisää enemmän kipua. Ja sitten se lähti käsistä. Yksi kaksi kolme. Kymmenen. Kaksikymmentä. Nyt ranteen sisäpintaan. Ensimmäinen syvä haava. Ja toinen. Kolmas. Viillä sentti syvemmältä, se huutaa mun päässäni. Pois pois pois pois. Siirryn jalkoihin. Syvempiä viiltoja. Polttavaa kipua. Kolmekymmentä. Viisikymmentä. Sata. Kaksisataa. Joka päivä. En pääse eroon siitä. Haluan tuntea kipua mä en ansaitse muuta. Osastolle.

Viillän oikean käden, reidet, sääret. Muutama yksittäinen viilto kyljissä, lantiolla, rintakehässä. Mä olen lisäksi hakannut rystyset mustelmille liian monta kertaa, raapinut käsiä. Lyönyt itseäni. Ja mä kadun joka ikistä. Mä ajattelin joskus, silloin kolme vuotta sitten, kun tää alko, että mä teen pari pientä haavaa. Mulla oli niin paha olla. Se kipu mun sisällä muuttu hetkeks fyysiseks, Hetkeks se helpotti, ja mä jäin koukkuun. Mutta sit ei enää riittäny pelkät pintanaarmut. Muutama veripisara ei riittänyt. Muutama hassu viilto ei tuntunut miltään. Piti viiltää enemmän, syvemmältä. Mä pelästyin, kun mä viilsin mun ensimmäisen syvän viiltoni. Mutta samalla mä vaan nauroin. Ja viilsin toisen. Ja kolmannen. Mä en enää saanut sitä mun hallintaan. Mä olin ollut kahdesti osastolla, mutta mä en lopettanut. Tuhosin kroppaani. Joka päivä. Joka päivä mä kärsin hirveästä syyllisyydestä, mikä tuli siitä, kun mä jouduin valehtelemaan perheelleni, ystävilleni, ja laitoksen ohjaajille, lääkärille. Kaikille. Kun mä menin pyytämään sideharsoa kansliasta, musta tuntui että mä olen vain pettymys. Kokonaan pettymys. Mä en voi edes kuvailla sitä itsevihan määrää, joka mussa oli, ja on osittain vieläkin. Jos mä voisin pyyhkiä kaikki arvet musta pois, mä tekisin sen.

Mutta tiiättekö te, samalla mä haluan pitää jokaisen osan itsestäni. Mä oon taistellu melkein neljä vuotta. Ja kaikki arvet kertoo siitä, että mä oon kokenut jotain. Että mulla on joskus ollu vaikeeta. Mä oon vihannut itseäni niin paljon, mä oon ollut niin ahdistunut. Ei en hae tällä sitä, että yhyy mulla on niin hirveen vaikeeta, säälikää mua, vaan että mulla on ollut helvetin vaikeeta käsitellä kaikenlasia asioita mun pääni kanssa. Mä en ole tykännyt itsestäni. Mun viiltelyyni ei puututtu silloin alkuun kunnolla. Vaikka olis pitänyt. Mä en olis ehkä koskaan viiltänyt reisiä, sääriä, tai niitä syvimpiä viiltoja, jos mua ois alkuun autettu kunnolla. Mulle sanottiin, että noi pintanaarmut ei ole pahoja. Sanottiin vain että älä tee lisää. Mutta mä tein. Ja mun valheet uskottiin. Nykyään mä pidän mun arpia muistona mun elämäni ehkä vaikeimmista vuosista. En mä niistä ylpeä ole, mutta en mä niitä häpeäkään.

Mun mielestäni itsetuhoisuus on aina otettava vakavasti. Mä tunnen ihmisiä, jotka on oikeesti kerran viiltäny vahingossa vähän liian syvältä. Mä oon nähnyt kun mulle todella läheiset ihmiset satuttaa itseään. Ja aikuiset ei puutu. Mä näen vieläkin, että monella mulle niin kovin tärkeällä ihmisellä on paha olla. Eikä kukaan auta. Liian monta kertaa mä oon nähnyt entistä nuoremmilla viillettyjä käsivarsia. Liian monta kertaa mä oon nähnyt, että esimerkiksi viiltelyyn ei puututa, jos ei viillä syvältä. Ei aina tarvitse viiltää syvältä. Ei aina tarvitse hakata rystysiä niin, että ne murtuu. Ei tarvitse oikeesti. Ne pienet pintanaarmut voi olla alkua, ja se voi paheta. Siihen voi addiktoitua. Niinkuin mulle kävi. Mä olen nähnyt sen, että ihmisille nauretaan, jos ne ei viillä syvältä. Niitä sanotaan huomiohuoriksi. Niinkuin mua alkuun sanottiin. Oikeesti, jos te näätte viillettyjä käsivarsia, jos te näätte mustelmaisia rystysiä, jos te näätte että jollain on paha olla, puuttukaa siihen. Kertokaa jollekin aikuiselle. Kenelläkään ei pitäis olla niin paha olla, että satuttais itseään. Että tuhoais oman kroppansa. Se alkaa yleensä pintanaarmusta. Mut se voi loppua siihen, et vahingossa meneekin liian syvältä. Se ei todellakaan oo naurun asia, jos joku viiltelee. Jos joku satuttaa muuten itseään. Kaikki itsetuhoisuus on vakavaa. Kaikki se kertoo pahasta olosta. Mä haluan, että siihen puututaan. Ettei aikuisena sitten tarvitse hävetä. Kyllä ne arvet vituttaa. Ei oo kiva kulkea shortseissa ja topeissa kesällä, kun kroppa näyttää siltä, miltä näyttää. Jos sä satutat itteäs, niin lopeta se, jooko? Lähe vaikka juoksemaan, huuda niin lujaa kuin pystyt, kirjoita, lue, kuuntele musiikkia, puhu jollekin. Tee jotain, mikä tuntuu kivalta. Mut älä tuhoa kroppaas, älä satuta itteäs. Jälkeenpäin se harmittaa. Mä tiedän sen, ja nyt mä olen ollut kolme viikkoa viiltelemättä. Käsien raapimisesta en oo vieläkään päässyt eroon. Mutta mä yritän. Yrittäkää tekin. Te pystytte siihen kyllä ♥