miks vihaa toista, kun voi olla samal puolella?

Muille kertominen oikeesti on sitä sankaruutta.

Mua on kiusattu koulussa kaksi vuotta. Ja myös mun harrastuksen parissa - ratsastuksessa - oon kuullut todella kritisoivia kommentteja. Tiedättekö te, kun yrittää kaikkensa, ja sit saakin vaan haukkuja? Kun luulee, että nyt menee hyvin, niin oikeasti jotkut vaan etsivät virheitä sun suorituksesta.

Mä menin seiskaluokalle elokuussa 2011, ja mua jännitti ja pelotti ihan hirveästi. Mä olin koko mun ala-asteeni käynyt kyläkoulussa, muistaakseni siellä oli silloin maksimissaan 43 oppilasta. Meidän luokka oli koko sen kuusi vuotta isoin, kymmenen oppilasta. Me kaikki tunnettiin toisemme hyvin, eikä meidän koulussa juurikaan ollut kiusaamista. Oli sitä, mutta todella vähän. Mun hyvää ystävääni kiusattiin siellä. Silloin mä olin mukana siinä porukassa, joka kiusasi. Mutta mä en halunnut sitä. Mä vain menin muiden mukana, ja pääsin porukkaan paremmin kun menin ns siihen kiusaamiseen mukaan. Mutta pahaa mä en koskaan kyseiselle ihmiselle halunnut. Tällä mun ystävällä oli kyllä kavereita, että yksin hän ei jäänyt.

Meidän koulussa ala-asteella opettajat saivat kyllä melko nopeesti tietää tästäkin tapauksesta. Mutta ei siihen koskaan silleen oikein kunnolla puututtu. Juteltiin kyllä joidenkin oppilaiden kanssa. Mäkin muistan, kun mun opettajani kysyi, että mikä tässä on tän homman nimi. Mä tietenkin selitin jotain ihan muuta kuin mitä oikeasti olisi pitänyt. Mä en koskaan tykännyt siitä tilanteesta, koska mä haluaisin aina, että kaikki on kavereita. Joo, kaikkien kanssa ei tarvitse kaveerata, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Mutta meillä oli hyvä porukka muuten, ala-asteella, ja siitä piti sitten lähteä yläasteelle, jossa oli yli 300 oppilasta. Se oli helvetin paljon verrattuna siihen 43:een.

Mä muistan, mulla oli pitkät vaaleanruskeat hiukset ja suora otsatukka. Mulla ei ollut tissejä eikä persettä, enkä mä osannut meikata. Mä olin vissiin kerran mun elämässä laittanut ripsiväriä tai jotain. En muista tarkkaan. Mä pukeuduin usein collareihin ja johonkin pitkähihaiseen paitaan. Tai sitten mulla oli t-paita ja huppari ja collarit. Tai todella löysät farkut. Tiedättehän niitä äidin ostamia farkkuja. Mitä käytetään yleensä jossain kolmos- tai nelosluokalla. Mä menin uuteen kouluun, ja ajattelin, että tää menee hyvin. Vaikka mä pelkäsin. Ja olinkin ensimmäiset viikot melko hiljainen - paitsi välitunneilla, jolloin olin kavereiden kanssa siinä tutussa porukassa. Mua ja mun kavereita alettiin sanoa muistaakseni "retuiksi". Ensin. Mä en tarkkaan tiedä, kiusattiinko muita meidän luokalla. Mutta mua kiusattiin. Tai mä koin sen kiusaamisena. Kun kävelin käytävillä, ihmiset kuiskailivat selän takana, jotkut nauroivat. Ei, mua ei koskaan tönitty tai mitään. Se oli vaan henkistä väkivaltaa. Mä muistan kun pidin hiuksia ylhäällä nutturalla, ja mua sanottiin sipuliksi. Aluks se oli ihan hauskaa, mutta pikkuhiljaa siitä tuli sellainen, että vittu, en mä kelpaa tälläisenäkään. Kun mun kroppaani oltiin haukuttu jonkin aikaa (olin siis tosi hoikka, ainakin omasta mielestä) niin mä rupesin olemaan syömättä, juoksin hulluna ja pudotin painoa kymmenen kiloa. Ainakin. Terveydenhoitaja epäili syömishäiriötä, jouduin punnituksiin säännöllisin väliajoin. Kun mun viiltelyni tuli luokan tietoon (en tarkkaan ees muista, miten se tuli ilmi..) ni mua kutsuttiin Viiltäjä-Jackiksi. Jälkeenpäin mua naurattaa se, mutta silloin se kertoi mulle että mussa on oikeesti vikaa. Mä en tarkalleen muista, kuka mulle näitä on sanonut. Mutta kaikkein pahimmat olivat ne, jotka sanoivat mulle että miksen mä vaan tapa itteäni jos mulla on niin paha olla. Jotkut sanoivat että mä olin hullu, että mun pitäisi mennä sairaalaan.

Silloin kun mun paha oloni alkoi näkyä koulunkäynnissä - kun mä lintsasin ja vastaavaa - niin mulle sanottiin usein että joo Annika sä et varmaan tuu tällekään tunnille. Ja silloin mä yleensä lähdin. Mä muistan, kuinka monet kerrat mä itkin koulun vessassa ja raavin käsiä auki. Ei niistä mitään arpia jäänyt, kun ne olivat niin säälittäviä. Mutta kuitenkin. Muutaman kerran mä viilsin koulun vessassa. Muutama hassu pintanaarmu. Mun kiusaamiseeni ei koskaan saatu loppua. Se loppu vasta kun mut sijoitettiin ryhmä- ja kuntoutuskotiin. Se yritettiin lopettaa ja kaikkea mahdollista, mutta siinä ei vaan onnistuttu. Ei siellä oikeasti puututtu siihen, niin kuin ei meidän ala-asteellakaan. Siitä vaan sanottiin pari kertaa. Ja sit se vaan jatku. Ja jatku. Ja jatku.

Joo, en hae tällä sitä, että yhyy oon ihan palasina säälikää mua, vaan mä haluun kertoa, että kiusaaminen voi olla myös hyvin pieniä asioita. Muutama sana voi riittää, ja joku toinen voi mennä ihan paskaksi. Mun itsetuntoni huononi todella paljon, mä aloin pelkäämään esimerkiksi sosiaalisia tilanteita. Joka kerta ulos lähtiessäni mun piti katsoa monta kertaa peiliin. Kelpaanko mä varmasti? Ja mulle sanottiin oikeasti vain muutama sana. Mä tiedän, kiusaaminen voi olla "pahempaakin", vaikka mun mielipiteeni on, että kaikenlainen kiusaaminen on perseestä, ja kenenkään ei pitäisi kokea sitä, kun kiusataan. Ei kenenkään. Mun mielestä kouluissa ja harrastuksissa pitäisi oikeasti puuttua kiusaamistilanteisiin. Että sitä selvittelyä ei jätettäisi puolitiehen. Ja kaikki, joita kiusataan; teidän pitää kertoa siitä jollekin aikuiselle! Kenenkään ei tarvitse olla yksin tälläisten asioiden kanssa, jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on. Mä painotan nyt eniten sitä, että kaikkien kanssa ei tarvitse kaveerata, mutta toimeen pitää tulla. Ei se oo liikaa vaadittu. Miettikää, jos te kiusaatte jotain, ja kyseinen henkilö ei jaksakkaan enää kuunnella sitä, vaan tekee itselleen jotain? Sitäkö kiusaajat hakee? Mä toivon, että tän tekstin lukemisen jälkeen te mietitte, että ootteko te ite niin helvetin täydellisiä, että te voitte haukkua muita. Mä toivon, että jos te kiusaatte jotain, lopettakaa se. On rohkeeta pyytää anteeksi. Ja se voi oikeasti pelastaa jotain, kun pyytää anteeksi. Kelatkaa sitä.