jos joskus tuntuu siltä ettet riitä tai kelpaa

Kun sä kävelet esimerkiksi jossain kauppakeskuksessa. Sä mietit, onko sulla nyt tarpeeksi siistit vaatteet, ootko sä meikannut tarpeeksi hyvin ja että ootko sä laittanut sun hiukset varmasti hyvin. Sulla on lyhyet hiukset. Sä haluaisit pitkät, tummat, kiiltävät hiukset. Sä oot viimeaikoina syönyt vähän enemmän suklaata kuin ennen. Sä et oo treenannut niin paljon kuin olisit halunnut. Ja sä katselet muita ihmisiä, niitä jotka näyttää siltä, että ne pitää huolta kropastaan, jaksaa panostaa ulkonäköönsä enemmän kuin sinä, ja joilla on sellaiset pitkät kiiltävät hiukset. Kuulostaako tutulta? Jep, niin mustakin.

Mulla on tosi huono itsetunto, ja oon monta vuotta kieriskellyt itsevihassa. En oo koskaan tarpeeksi kaunis, tai tarpeeksi laiha. Aina on jotain, mitä mä vihaan. Ja viime aikoina mä olen alkanut vihaamaan jokaista osaa itsessäni. Aina mä näen jonkun toisen, jolla on treenatumpi kroppa, pidemmät ja parempikuntoisemmat hiukset, kauniimmat silmät tai jotain. Mä en ole koskaan tarpeeksi hyvä. Ja mä tiedän sen, että mä en ole oikeasti kovin kaunis. Ja mulla ei todellakaan ole hyvä kroppa. Mä en ole moneen kuukauteen pystynyt huolehtimaan mun kropastani. Mulla ei ole ollut voimavaroja siihen. Ja mulle kannettiin suklaata kaksin käsin kun mä olin rajoituksissa. En syytä siitä ketään, itsehän mä pyysin sitä, mutta kyllä se jälkeenpäin ajateltuna vituttaa. Mulla voisi olla litteä vatsa, treenatumpi alakroppa, eikä mulla olis sitä helvetin kaksoisleukaa. Jos mä kävisin vielä kaksi kertaa viikossa ratsastamassa, ja lisäksi vielä body pumpeissa/salilla/lenkillä. Mutta ne jäi kaikki. Mulla oli niin helvetin suuri työ pitää itseni kasassa, kun mun pääni ei ole yhtään kunnossa. Eikä mulla sinänsä ollut mitään syytä näyttää ihmiseltä. En saanut mennä ulos, mulla ei ollut poikaystävää tai mitään. Mä vain olin, ja söin.

Joo, sekin on totta, että mä olisin varmasti pystynyt, jos olisin halunnut. Jossittelu ei auta, enkä mä anna itselleni ikinä anteeksi, että päästin itseni tähän kuntoon. Mun olisi vaan pitänyt pakottaa itseni lähtemään sinne lenkille, tai tallille. Mun olisi vaan pitänyt olla syömättä sitä suklaata. Mun olisi pitänyt sitä tätä ja tuota. Mä vaihdoin sen, että jaksoin juosta monta kilometriä putkeen, siihen, että mä väsyn jo lyhyilläkin matkoilla. Ja vähäkin urheilu nostaa sykkeen kattoon. Tai ei ehkä ihan - kyllä mä pystyn vieläkin ratsastamaan vaikka kaksi tuntia, mutta se käy jo kunnon treenistä - ennen pystyin ratsastamaan vaikka kolme hevosta, ja käymään vielä kävelemässä/juoksemassa mun silloisen hoitoponini kanssa. Kyllä, mä pystyn vieläkin juoksemaan 800 metriä, mutta sen jälkeen sattuu keuhkoihin ja joka paikkaa kolottaa. Mä pystyn periaatteessa samanlaisiin suorituksiin kuin ennenkin. Periaatteessa. Mutta tiedättekö te, että olisi paljon kivempaa juosta se 800 metriä ilman, että sen jälkeen pitää levätä seuraavat kaksi tuntia? Tiedättekö kuinka paljon kivempaa olisi ratsastaa se kolme tuntia ja käydä sen jälkeen vielä juoksemassa? Siitä tulisi niin hyvä fiilis. Ja tuleehan liikunnasta mulle nytkin hyvä fiilis. Mutta kun se oli silloin joskus niin paljon helpompaa. Se oli silloin joskus itsestään selvyys.

Tuli varmaan aika selväksi, että mä vihaan itseäni. Todella paljon. Ei ole enää sellaista päivää, etten vihaisi. Mutta, tiiättekö te, yksi ihminen mun elämässä sanoo mua kauniiksi. Se sanoo että mä kelpaan sellaisena kuin olen. Se sanoo että sitä ei kiinnosta, miltä mun kroppani näyttää. Se sanoo että sisäinen kauneus on kaikkein tärkeintä. Jotenkin noin (jos sä nyt luet tätä, ni anteeks jos muistan ihan väärin....) . Se kun mua on kiusattu pari vuotta koulussa, joskus sen takia, että mulla ei ollut tissejä eikä persettä. Mä olin silloin vissiin 13 vuotias. Ja nyt kun mä oon saanut lisää kiloja ja muotoja, mä olenkin läski. Se saa mut todella ahdistuneeksi, koska tuntuu etten mä kelpaa minkäänlaisena. Tuntuu, että mua haukuttaisiin vaikka mä olisin minkälainen. Mutta tiiättekö te, toi ihminen, jota mä rakastan eniten tässä maailmassa, on sitkeesti yrittänyt saada mua uskomaan, että ei se ulkonäkö oo se kaikkein tärkein asia. Joo, ei munkaan mielestä. Mä olen vain niin sellainen että mun pitää aina olla tarpeeksi hyvä, koskaan ei riitä se melkein. Jos mä valitsisin kaverit pelkästään ulkonäön perusteella, en olis varmaan koskaan tutustunut mun parhaisiin kavereihin. En mä sillä, että ne ois rumia. Koska kaikki on kauniita omalla tavallaan. Mutta ei aina tarvi näyttää siltä, kuin jotkut mallit. Suurinpiirtein. Teissä kaikissa on paljon kaunista. Te ette ehkä näe sitä itse, mutta uskokaa mua. Seuraavan kerran kun mietit, että ostatko sä sitä suklaata, vai et, niin sä voit ihan hyvin ostaa. Jokainen saa joskus herkutella. Ihan sama painatko 30 vai 90 kiloa, ihan sama ootko lyhyt vai pitkä, ihan sama onko sulla pitkät vai lyhyet hiukset, vihreät vai ruskeat silmät. Sä olet kaunis juuri tuollaisena.♥