nuorisopsykiatrian akuuttiosasto 07.10 - 20.10.2014

Kun otin yliannostuksen 05.10.2014, jouduin ensiavun ja teho-osaston kautta nuorisopsykiatrian akuuttiosastolle 8. Ensimmäiset päivät meni lähinnä rauhoittavien avulla, ja muistikuvat kokonaisuudessaan tuosta ajasta on hyvin sumeita. Mitä missä milloin? Nyt kun mä kokonaisuudessaan voin jo vähän paremmin, musta tuntuu hyvältä että voin käydä sen kokemuksen vielä kerran läpi, ja kirjoittaa siitä. Mä laitan tähän myös päiväkirjamerkintöjä. Joten jos tuntuu liian pahalta, jätä tämä postaus suosiolla väliin!

07.10.2014 Lepositeet, kiinnipito, diapam. Itkua, lisää diapamia. Toivoa paremmasta huomisesta. Lupauksia. Halua elää. Mä en oikein muista parin viime päivän tapahtumia. Kaikki tuntuu niin hämärältä. Usvaiselta. Sä olet vieläkin mun päässä, mä haluan sut pois. Älä hajota mua enää lisää. Mulla on käsissä ja jaloissa mustelmia. Kiinnipito. 

08.10.2014 Saan opamoxia ahdistukseen (7,5mg x2) 

Mä olin kahden päivän jälkeen ihan valmis jättämään sairaalaelämän. Mä vihasin niitä aamuherätyksiä, rajattua puhelimen käyttöä, pahaa ruokaa, sitä kun ruokaa piti ottaa paljon vaikkei ollut nälkä. Mä vihasin sitä kun en päässyt ulos, Mä vihasin sitä kun kaikki mun tavarat oltiin ratsattu, ei mitään yksityisyyttä. Mä vihasin sitä kun huumeseula piti antaa. Vessassa en saanu käydä yksin ennen kuin se seula oli annettu. Mä vihasin sitä kun hoitajat mukamas tiesi miltä musta tuntuu. Paskapuhetta, ei niiden tarvinu jäädä lukkojen taakse, ne sai lähtä kotiin päivän päätteeksi. Ja mä vaan jäin osaston ovien sisäpuolelle. Kyllä me ymmärretään, mulle sanottiin.

09.10.2014 Mulla on ihan käsittämättömän paha olla, mutten kerro siitä kenellekään. Mä aion päästä pois osastolta. Mahdollisimman nopeasti. En mä tarvitse apua, en mä ansaitse sitä.

10.10.2014 Viillänkö enkö viillä. Hakkaan seinää. Sattuu. Mä haluan pois. Mä haluan pään sekaisin. Mä en halua olla selvinpäin. Mä en selviä tästä elämästä. Miksi mun pitäis elää jos mä en halua. Ei mulla oo enää vaihtoehtoja. Pahasta olosta on vaan yksi ulospääsy. Mulla ei auta enää mikään. Mä en enää näe valoa tunnelin päässä. Mä haluan tehdä pahaa. Lyön taas seinää, raavin käsiä. Olo ei helpota. Mä haluan viiltää sut pois musta. 

11.10.2014 Mä haluan kuolla kuolla kuolla viiltää viiltää viiltää hakata satuttaa tappaa. Tehdä pahaa. Mä aion kuolla, tappaa itseni. Sä olet mun päässä ja mä toteutan sun käskyt. Sä käsket viiltämään. Mä haluan että sä tapat mut. Mut silti samalla mä haluan viiltää sut pois. Viiltää niin syvältä että itku tulee. Rasvakudokseen, luuhun, lihakseen. Pyydän opamoxin. Ahdistaa vieläkin. En saa sua pois mun päästä. Mulle sanottiin että mä olen itsetuhoinen. Todella itsetuhoinen. Kukaan ei taida pärjätä mun kanssa.

13.10.2014 Mä hajotin peilin ja viilsin. Suihkun lattia värjäytyy punaiseksi, ja verenvuoto ei meinaa loppua millään. Tää ei pysy kontrollissa. Piti viiltää pari hassua viiltoa. Mut mulle ei riitä kymmenen. Eikä viisitoista. Ja vaan muutama syvempi. 

Monsters are real, ghosts are real too.
THEY LIVE INSIDE US,
AND SOMETIMES...
they win. 

14.10.2014 Viillän viillän niin että itku tulee. Mä hengitän mutten elä. Ei osastolla oleminen ole elämistä, se on vaan olemista. Mä menen suihkuun ja viillän jalat, kädet, kyljet, rintakehän. Sä puhut mulle kauniista leveistä syvistä viilloista. Sä olet mussa ja mä menen suihkuun että saisin sut pois musta. Ällöttää, haluan sut pois. Pyydän taas opamoxin. 

Mä olin ollut kuukauden viiltämättä ja osastolla sorruin siihen uudestaan. Ja enhän mä siihen siellä saanutkaan minkäänlaista kontrollia - ei hoitajat tienneet että mulla on teriä piilossa. Terät löysin mitä ihmeellisimmistä paikoista; sukkien sisältä, tyynyliinan välistä, sängyn ja patjan välistä, farkkujen taskusta, rintsikoista.. Mä piilotin niitä moneen eri paikkaan. Koska mä luulin että jos mun huone ratsattaisiin, mun ei tarvis luopua jokaikisestä. Mulla oli harhoja joka päivä, monta kertaa päivässä ja mun oli vaikea keskittyä. Äänet käskivät satuttaa, tappaa ja mä satutin. Mun oli käytävä suihkussa monta kertaa päivässä. Mua ällötti oma itseni. Tätä jatku vajaan viikon. Mä ravasin suihkussa, viiltelin, hakkasin seinää, raavin käsiä. Uudestaan ja uudestaan.

15.10.2014 Mun on pakko saada pää sekaisin. Mä en ansaitse sitä apua jota mulle tarjotaan. Mun pitää kuolla. Mun pitää mennä. Ahdistun itsestäni niin paljon. Käyn taas suihkussa monta kertaa. Kädet tärisee. Pakko saada pää sekaisin. Pakko pakko pakko. Sä olet mun päässä, sä puhut junista, raiteista. Sä puhut lääkkeistä, pilleri toisensa perään. Yliannostus. Etten mä enää heräisi uuteen aamuun. Että mä vihdoinkin kuolisin. Mä en oikein tiedä, miten kuvailisin mun oloa. Levoton. Sekava. Itsetuhoinen. Todella itsetuhoinen. Hakkaan päätä seinään. Piirrän sängynpeittoon kuvioita. Epämääräisiä kuvioita. Mun mieli on yhtä mössöä. Pyydän maksimimäärän opamoxia.

Toi päivä oli yks pahimmista. Mä halusin vaan kuolla. Mä halusin vaan satuttaa. Tehdä pahaa. Mä hakkasin päätä seinään niin kauan, että päätä alkoi särkeä. Mä suunnittelin uutta yliannostusta. Harhoja oli taas. Liikaa. Mä en oikein saanu ajatuksista kiinni. Mä halusin vaan pois. Mä ahdistuin itsestäni. Mä en voinut katsoa peiliin. Mua ällötti.

16.10.2014 Huomenna koittaa kotiutuminen laitokseen. Lasken huoneen ovella 1 2 3 ja liimaan hymyn kasvoille. Ei kenenkään tarvi enää huomata kuinka paha olo mulla on. Viillänkö enkö viillä viillänkö ehkä en tiedä viillän. Ja punaiset juovat koristavat käsivartta epäsäännöllisenä kuviona. Kyyneleet valuu poskilla. Sattuu. Ja silti mä viillän uudestaan ja uudestaan. Sä olet taas mun päässä ja puhut mulle kauniista leveistä syvistä viilloista. Sä puhut junista ja raiteista. Pelkuri pelkuri vitun säälittävä paska, tapa jo ittes. Sä puhut mulle ja mä itken. Mä oon niin helvetin väsynyt tähän elämään. Muuten ollut aika levoton ilta. Hakkasin seinää. Heittelin tavaroita. Raivosin. Mulla ei oo enää merkitystä.

17 päivänä lokakuuta mä lähdin viikonlopuksi laitokseen, ja maanantaina palaisin osastolle uloskirjaukseen. Lomille mä lähdin ihan hyvillä mielin, mutta kun mä kuulin että mulla on liikkumavapauden rajoitukset ja esineiden ja aineiden haltuunotto; eli vietiin puhelin. Kuukaudeksi. En mä kestäny sitä. Menin huoneeseen, paskoin kokovartalopeilin ja viilsin. Ja istuin huoneessa verilammikossa. Ja mut kannettiin samantien autoon ja takaisin osastolle. Kirjaimellisesti siis kannettiin. Kaksi ohjaajaa vei mut takaisin. Mua uhattiin lepositeillä jos en istu vapaaehtoisesti vierashuoneeseen. Mä istuin siinä vaatteet veressä, sotkin tuolin jolla istuin. Ja lääkäri tutki mun kädet. Pitäishän nää tikkaa, mut katsotaan jos saadaan teipattua nämä, se sanoi. Ja sitten teipattiin. Ja mä itkin. Itkin monta tuntia. Ja mä vihasin itteeni. Mä vihasin laitosta. Mä vihasin kaikkia. Itkin huoneessa ja raavin kädet auki. Ja viilsin viilsin viilsin uudestaan ja uudestaan. Ei tunnu missään.

Viikonlopun jälkeen, 20 lokakuuta mut uloskirjattiin osastolta, koska todettiin ettei osasto pysty auttamaan sen enempää. Ja mä pakkasin tavarat, sanoin heipat ja lähdin takaisin laitokseen. Hyvää jatkoa sulle, hoitaja sanoi. Kaikenkaikkiaan osasto ei juurikaan auttanut mua siinä tilanteessa. Mä vaan valehtelin hoitajille silmät kirkkaina.