kyllä kai joskus ne enkelitkin putoaa

Mulla meni koko alkuvuosi tosi hyvin. Energiaa, hymyä, naurua, itsevarmuutta.. Mä elin ehkä hetkellisesti. Mut tällä viikolla mä kohtasin elämän realiteetit. Annika sä alotat koulun ensi tiistaina. Se kaikki mitä mä monena kuukautena halusin, on nyt mun nenän edessä. Mulle annettiin vihdoin mahdollisuus.

Ja musta tuntui että koko maailma romahti.

Ei musta ole siihen. En mä ole vielä valmis. Vaikka oon sitä monta kuukautta yrittänyt uskotella itselleni. Kyllä sä Annika pystyt. Kahtena päivänä viikossa, neljä tuntia päivässä. Liikaa, liikaa, liikaa. Tuntikin on liikaa. Minuuttikin on liikaa.

Miksi? 

En tiedä. Mut sen mä tiedän, että vielä ei ole sen aika. Mun pitää antaa aikaa itselleni että voin parantua. Antakaa tekin aikaa itsellenne. Älkää vaatiko liikaa. Koska hitaasti hyvä tulee, kannattaa aloittaa pienistä asioista. Koska kaikki ansaitsee onnistumisen kokemuksen. Multa se on jääny puuttumaan niin kovin pitkäksi aikaa. Mut teillä on oikeus onnistua, uskokaa itseenne, te tuutte pärjäämään jos ette ota liian isoa askelta kerralla. Mä oon ottamassa, ja mä tiedän mihin se päättyy. Mut kukaan ei usko mua. Kuule Annika tää on musta loistava juttu. Ei ei ei. Ei se ole. Mulle vaan sanotaan että kouluun vaan. Muttakun en mä pysty. Joo alotetaan heti ens viikolla. Ei, antakaa mulle vielä aikaa. Joo, eli nähdään tiistaina yhdeksältä. Ettekö te tajua, että musta ei ole siihen? Jatkossa voit olla enemmänkin kuin kaksi päivää. En.